lauantai 31. joulukuuta 2011

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 1

Aimo Viherluodon (mahdollisesti Timo Haukkalana) kirjoittama salapoliisihupailu. Pitkä-Kallen hahmo esiintyy monissa muissakin käsikirjoituksissa.

1. Seikkailu alkaa.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton istuivat illan suussa rantapuiston penkillä.
Lokit liitelivät lähellä veden pintaa, ja valkoisia saaristovaivoja seisoi laiturissa savua tuprutellen, valmiina lähtemään matkaan.
”Emme ole pitkään aikaan kokeneet mitään oikein kivaa”, Jeppe huokasi. ”Jospa saisimmekin taas kokea seikkailun – oikein huiman ja jännän.”
”Oi hullu! Se ole tosi!” Pitkä-Kalle vastasi. ”Men luuleko sine, at seikkailu tule meiden tykö, jos me istu ja odotta se. Ei – meiden pite mene ja h a k e se!”
”Mutta miten?”
Lähellä oleva laiva soitti kolmannen kerran.
”Oi hullu! Mine keksi hyve konsti. Me mene toi laivassa ja anta se vie meidän seikkailu.”
Jeppe myöntyi heti.
He nousivat ja riensivät kohti Aallotar nimistä laivaa, jossa parhaillaan vedettiin porrasta sisään.
”Odotta, matruusi, odotta! Kaksi korkea-arvoiset matkustajat saapu vielä!”
Ja niin he pääsivät hl. Aallottareen, joka heti alkoi liikkua ja loitota pois rannasta.
Komentosillalla seisoi ankarannäköinen, harmaapartainen herra yllään kultanappinen takki ja valkoinen lakki päässään.
Pitkä-Kalle pöyhisteli, pullisteli rintaansa ja heilutti keppiään.
”Nyt me lehte hiukka puhu kapteenin kanssa”, hän sanoi ja ojensi Jepelle kamman.
”Kamppa hiukka sinen hiukset, niin ole fiinimpi näköst.”
Heidän päästyään ylös kohotti Pitkä-Kalle hattunsa niin korkealle kuin pitkällä käsivarrellaan ulottui ja huudahti:
”Hyve peive, merikapteeni! Miste pein se tuule nyt?”
Kapteeni vastasi jotain ruotsiksi.
”Puhu suomi vaan! Mine ole suomalainen, vaikka mine murta kuun kieltä.”
Kapteeni oli todellakin ankarannäköinen herra. Pitkä-Kalle pani sen merkille, ja hän päätti puhutella tätä oikein kunnioittavasti. Sentähden hän nosti hattuaan uudestaan ja mongersi:
”Kuuleko, te meriherra, mine röhkene kysy teille: mihin teme laiva mene?”
Kapteeni ei todellakaan näyttänyt osaavaan sanaakaan suomea, sillä taas hän vastasi ruotsiksi ja lisäksi aivan tavattoman äkäisesti.
”Jasso, ei sine suomi ymmerte. Se ole sama sitten, mite sinen kanssa puhu, vanha traasu. Voi hyvi vaa, potatinoukka, ja ele kiukuttele. Me mene viisampi ihmisten tykönä.”
Kapteeni katseli heitä epäluuloisena heidän poistuessaan komentosillalta.
”Hän arvailee nyt, lausuttiinko hänelle kohteliaisuuksia vai jotain muuta”, Jeppe sanoi. ”Jos hän tietäisi, mitä hänelle sanoit, antaisi hän heittää sinut varmaan yli laidan.
Aallotar kynti kohisten merta, höyryten ohi vihreitten saarien ja kaislikkoisten poukamien.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton lähtivät nyt tutustumaan matkustajiin.
Ja oli hyvä, että he siten tekivät, sillä nyt tämä tarinamme pääsee vauhtiin.
Kävi niin, että he sattuivat kuulemaan erään keskustelun, salaperäisen, uskomattoman ja epäilemättä rikollisen.
Erässä puolipimeässä nurkkauksessa istui kaksi miestä. - Ketään muuta ei ollut näkyvissä silloin, kun Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton hiljaa tulivat paikalle ja piiloutuivat kulmauksen taa.
Luullen olevansa kahden miehet keskustelivat huolettomasti salaisuuksistaan.
He polttelivat väkevän hajuisia sikaareja – ja näin he puhelivat:
”Luulen huomenna iltapäivällä olevan parhaan ajan. Houkuttelemme tytön hinaajaan ja annamme sen porhaltaa täydellä höyryllä Ahvenanmaalle, huvilaani, missä meidät vihitään, ja mihin sitten jäämme onnellisina asumaan.”
”Mutta oleta, että et saa tyttöä tulemaan kanssasi hinaajaan.”
”Olen suunnittellut kaiken valmiiksi. Mutta annetaan nyt olla – saat sitten nähdä.”
Toinen nauroi ilkeästi.
”Jospa Tammiset tietäisivät, kuka sinä olet, heidän arvossa pidetty tuttavansa! Ihmettelenpä, ovatko he koskaan kuulleet puhuttavan --s-sta.”
Viimeinen sana lausuttiin kuiskaamalla, eivätkä Pitkä-Kalle ja Jeppe kuulleet mikä se oli.
”Oi hullu, kuka hen mahta ole? Hen ehke joku kansainvelinen rikollinen?” Pitkä-Kalle kuiskasi puhaltaen Jepen korvaan.
Nyt miehet puhuivat taas.
”Anna-Liisa – hän kyllä oppii rakastamaan minua vielä. Hänen antaessaan minulle kieltävän vastauksen, minä vannoin kerran ottavani hänet omakseni – joko hyvällä tai pahalla. Ja minä olen mies, joka aina ajan tahtoni läpi -”
Hiljaisuus.
”Käytkö hänen luonaan vielä tänään? Pian sivuutamme Mansikkasaaren laiturin.”
”Vasta huomenna illalla – ei ennen.”
Pitkä-Kalle kumartui taas kuiskaamaan Jepen korvaan.
”Anna-Liisa Tamminen ole se tyttön nimi, kun meinata varasta; hen asu huvilassa, kun ole nimi Hansikasaari.”
”Mansikkasaari” Jeppe oikaisi.
”Siellä on joku!” kuului äkkiä kuiskaus nurkasta, missä miehet olivat. ”Mene katsomaan!”
Tuoli kolahti jonkun noustessa.
Pitkä-Kalle korjasi nopeasti solmiotaan ja astui eteenpäin tärkeän näköisenä ja Jeppe seurasi vakavana.
He kulkivat jäykkinä läpi hytin ja astuivat ovesta toisella puolen ulos.
Ja samaa kyytiä he menivät keulaan asti, missä Pitkä-Kalle kiihtyneenä alkoi puhua.
”Oi hullu! Nyt minen salapoliisivaistot here! Me keksis hyve konsti. Mine rupe salapolisiks ja pane roistot piukka ja pelasta tyttö! Teste asti mine ole salapolisi Kalle Pilvi ja sine ole minun oppipoika, kun nimi ole Gabriel.”
”Hyvä, hyvä!” Jeppe sanoi innostuneena. ”Mutta en minä oikein tahtoisi Gabriel-nimeä.”
”Oi hullu! Se ole hyve nimi! Se minekin piti kun mine oppipoika oli. Men pite sine vanha nimi vaan, jos sine tahto.”
”Mihin me nyt sitten ensin ryhdymme?” Jeppe kysyi.
”Jaa, oi hullu – Se pite fundeera. Me mene ensiks kapteenin tykönä ja keske otta kii Hansikasaaren prykö ja käy vierailemassa Anna-Liisan tykö ensiks.”
Pitkä-Kalle harppoi pois paikalta.

torstai 15. joulukuuta 2011

Elokuvakatsaus: "Anderssonskan Kalle"

Aimo Viherluodon kynästä nimimerkillä Esmond.
- - -
Turku, 17.12.1951

Uuden Auran Toimitus,
T u r k u .

Lähetän oheisena teille ”Sunnuntaisivun” elokuvaosastoa varten kirjoituksen ”Anderssonskan Kalle” sekä kaksi siihen liittyvää valokuvaa toivoen, että voitte käyttää ne.
Kuvat pyydän käytön jälkeen palauttamaan.

Kunnioittaen,
Aimo Viherluoto

- - -

Anderssonskan Kalle

Emil Norlanderin klassillinen poikahahmo Anderssonskan Kalle on hyvin tunnettu meilläkin, vaikkakaan kirja pahaksi onneksi ei ole ilmestynyt suomeksi.
   Tuottelias Norlander, joka on kirjoittanut 66 revyytä, 10 huvinäytelmää ja sitäpaitsi 2.000 pakinaa, saavutti suurimman yleisönsuosion teoksella ”Anderssonskan Kalle”. Sen sisältämät humoreskit poikaviikarin kujeista ovat olleet pohjana jo neljälle elokuvalle. Ensimmäiset valmistuivat jo mykän elokuvan päivinä 1920-luvulla ja olivat nimeltään ”Anderssonskan Kalle” ja ”Anderssonskan Kallen uudet kepposet”. Kummassakin niistä esiintyi pääosassa Gösta Alexandersson. Hän oli todellinen keppostentekijäin kuningas, joka hallitsi yksinvaltiaana Luutamäkeä ja sen ympäristöä. Siitä on jo kauan aikaa, kun hän seikkaili valkokankaalla. Mutta hän oli verraton! Hän iski sängynnupit Pilgrenskan kalloon niin, että se raukka näki pitkät ajat tähtiä... hän houkutteli Pilgrenskan pyöräilemään korkealla museopyörällä... hän perusti osakeyhtiön ”Toivo ja Terveys” ja sähkötti muijia niin, että säkenöi. Tämän elokuvan monet hauskat kepposet ovat kuitenkin jo kaukana unhoituksen yössä. 1930-luvun äänielokuvan Anderssonskan Kallen touhut ovat jo paljon lähempänä. Elokuva pyöri kauan ohjelmistoissa, ja moni varmaan vieläkin muistaa sen. Kallen kaltaisen sankarin urotöitä ei hevin unohdeta. Sigurd Wallén oli ohjannut tämän, samoin kuin edellisetkin. Nils Hallberg, vilkas ja sukkela poika, esiintyi tällä kertaa akkojen kauhuna ja harminkappaleena. Hänen ja akkojen välillä vallitsi ainainen sotatila, ja akat olivat tietysti aina alakynnessä, sillä tämä Kalle pani liikekannalle kaikki samoinajattelevat poikaviikarit. He kidnappasivat vannoutuneen vihollisensa Bobergskan, joka pääsi vapaaksi vasta sitten, kun suoritti joukkueen vaatimat lunnaat, makeiskestit koko joukolle... He perustivat luistinradan ja viekoittelivat poliisi Jonssonin ja akat kokeilemaan jääkelkkaa ja muita vetonumeroita sillä seurauksella, että poliisi ja pari akkaa joutui purjehtimaan jäälautalla joella läpi kaupungin... Kalle ”hukkui” ja kummitteli sen jälkeen Pilgrenskan ullakolla, kun hänen luonaan parhaillaan oli kahvikestit.
   Ja nyt saapuu vuoden 1951 Mallia oleva Anderssonskan Kalle Peter Blitz uudessa Wive-Filmin valmistamassa elokuvamukailussa, jonka käsikirjoituksen on Emil Norlanderin henkilökuvien mukaan laatinut Sven Zetterström. Dialogit ovat tunnetun nimimerkin Kar de Mumman käsialaa, musiikki Kai Gullmarin ja Sune Waldimirin.
   Kaikki vanhat tutut ovat mukana: Anderssonska poikineen ja tyttärineen, Bobergska, Pilgrenska, Lövdalska, Petterssonska, konstaapeli Jonsson, Gustav sekä lisäksi Makkara-Aukusti, Hiili-Karlsson ja Allan, ja osat ovat kyvykkäiden ruotsalaisten näyttelijäin käsissä.
   Kallen kepposet lienevät tällä kertaa vielä entistäkin hurjempia, koska sensuuri on katsonut parhaaksi kieltää elokuvan alle 14-vuotiailta.
   Epäilemättä elokuvakassat tulevat huomaamaan selvemmin kuin koskaan ennen, että Suomessa on paljon erittäin pienikokoisia 14-vuotiaita.
   Tervetuloa, Kalle!
   Me tahdomme kaikki mukavasti elokuvatuoleilla istuen seurata seikkailujasi.

   Esmond