perjantai 3. helmikuuta 2012

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 8

8. Viimeinen luku.

Mutta se kirkastuu vielä lyhyeen loppukuvaelmaan.
On hyvin kaunis kesäpäivä. Aurinko heloittaa kirkkaasti, ja sinisellä taivaalla purjehtii hohtavan valkeita poutapilviä.
Mansikkasaaren huvilan pihalla seisoo korkea, harmaa, lommoinen auton-kuvatus, joka on vailla kurasiipiä ja koneen suojusta, mutta joka näyttää siinä päivänpaisteessa kovasti ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta.
Jostain kuuluu puhetta ja monia hiekalla narskuvia askeleita.
”Sielle ole hen matkale valmis”, eräs tuttu ääni sanoo. ”Mine ole pistenyt kukkaset syylarin peehen – ja tahrinut numerolappu savella.”
Joukko ihmisiä tulee esiin oikealta.
Pitkä-Kalle, Jeppe Peloton, herrasväki Tamminen.
Pitkä-Kalle on verrattoman hieno jälleen, heiluttelee keppiään, tepastelee kiiltonahkakengissään ja huiskuttaa puhuessaan valkeita hansikkaitaan. Jeppe – kerrassaan soma kuin prinssi.
He ovat lähdössä pois, kotiin.
” - ja jos se hiinajalaivan omistaja tule vielä tenne rehimä, niin te sano, at salapolisi Pilvi ole jo lehtenyt ulkomaille”, Pitkä-Kalle määrää.
He saapuvat auton luo.
”Nyt me sitten ala sano vaikeat jehyväiset ja tiputta pari tippa vette silmiste. Se ole kamalan vaikea otta eroa nein hauskoita ihmiset – men autta ei voi. Jaha, mine ala teme päästä.”
Pitkä-Kalle tarttuu Anna-Liisan käteen rutistaen ja riuhtoen sitä vimmatusti.
”Hyvesti, hyvesti, neiti Tamminen, ja voi hyvin ja pite hauska ja mite vielä – kun sine mene naimisissa, niin muista katso ain, at ei miehellä ole nenen alla pieni parta.”
Hän hyvästelee naisia kauvan ja lavertelee heidän kanssaan kaikista mahdottomista asioista, yleensä tilanteeseen tuiki sopimattomista.
Jepen osalta kaikki käy nopeasti ja helposti. Mutta Harrin luona tulee tenä.
Pojat ovat ehtineet tulla maailman parhaimmiksi ystävyksiksi ja eroaminen on nyt perin haikea.
Jeppe on koko päivän ajatellut antaa kauniin taskuveitsensä muistoksi Harrille ja kaivaa sen nyt taskustaan esiin. Hän ojentaa sen toverilleen, aikoen sanoa jotaikin – mutta äkkiä täytyy niellä.
Harrin silmät kimaltavat.
”Harri – ehkä minä joskus palaan tänne Mansikkasaareen vielä - ” Jeppe pysähtyy keskelle lausetta, sillä hän kerrassaan masentuu nähdessään suuren kyynelen vierivän Harrin poskea alas.
Ja sitten pienempi poika puhkeaa nyyhkyttämään.
Jeppe koettaa ajatella jotain iloista ja hassunkurista, mutta siitä ei ole apua.
Sydän raskaana hän kääntyy ja astelee hiljaa auton luo.
Pitkä-Kalle kättelee naisia jo kolmannen kerran ja nauttii nähdessään neiti Ruususen pyyhkivän silmiään silkkinenäliinallaan.
”Hyvesti, hyvesti, hyvesti! Ei kannata parku ene. - Ja voi, voi, Harri, onko sinelläkin noin ikeve kun mine lehte pois?”
Jeppe istui autossa odottaen.
Pitkä-Kalle on aikeissa ruveta pokkuroimaan vielä neljännen kerran, mutta jättää sen sentään tekemättä.
”On aika piste mylly key”, hän arvelee ja peräytyy kaksi askelta kumartaen ja raapaisee maata jalallaan, että hiekka tupruaa.
Mutta hyvästijättö jatkuu – ja hyvän aikaa kestää ennenkuin ”mylly” pannaan käyntiin.
Pitkä-Kalle katselee käsiään, jotka kammen kiertämisestä ovat tulleet mustiksi, vetää valkoiset hansikkaansa niihin, kohottaa hattuaan ja nostaa oikean jalkansa korkealle, astuakseen autoon.
Siinä hän sitten istuukin pian, ratissa.
Auto pitää aikamoista räminää ja vapisee kuin hermotautinen, syytäen sinistä savua herrasväki Tammisen päälle.
”Jaha. Kohta mine kaasutta”, Pitkä-Kalle ilmoittaa. ”Kuulkaa nyt!”
Moottori raakuu kuin Ulvilan susi.
”Nyt se läh-tee!”
Ja se lähteekin. Nytkäys vaan, ja se oli lennossa.
Pitkä-Kalle ei ehtinyt huutaa ”hyvestikään” eikä kohottaa hattuaan, sillä hänen täytyi lujasti, molemmin käsin pitää kiinni ohjauspyörästä.
Jeppe kääntyi heiluttamaan kättään. Ja sinne tomupilveen hän näki häipyvän Harrin, Anna-Liisan, rouva Tammisen, neiti Ruususen ja koko Mansikkasaaren.
Seikkailu oli päättynyt.