8. Viimeinen
luku.
Mutta se kirkastuu
vielä lyhyeen loppukuvaelmaan.
On hyvin kaunis
kesäpäivä. Aurinko heloittaa kirkkaasti, ja sinisellä
taivaalla purjehtii hohtavan valkeita poutapilviä.
Mansikkasaaren
huvilan pihalla seisoo korkea, harmaa, lommoinen auton-kuvatus, joka
on vailla kurasiipiä ja koneen suojusta, mutta joka näyttää
siinä päivänpaisteessa kovasti ystävälliseltä
ja hyväntahtoiselta.
Jostain kuuluu
puhetta ja monia hiekalla narskuvia askeleita.
”Sielle ole hen
matkale valmis”, eräs tuttu ääni sanoo. ”Mine ole
pistenyt kukkaset syylarin peehen – ja tahrinut numerolappu
savella.”
Joukko ihmisiä
tulee esiin oikealta.
Pitkä-Kalle,
Jeppe Peloton, herrasväki Tamminen.
Pitkä-Kalle on
verrattoman hieno jälleen, heiluttelee keppiään,
tepastelee kiiltonahkakengissään ja huiskuttaa puhuessaan
valkeita hansikkaitaan. Jeppe – kerrassaan soma kuin prinssi.
He ovat lähdössä
pois, kotiin.
” - ja jos se
hiinajalaivan omistaja tule vielä tenne rehimä, niin te
sano, at salapolisi Pilvi ole jo lehtenyt ulkomaille”, Pitkä-Kalle
määrää.
He saapuvat auton
luo.
”Nyt me sitten
ala sano vaikeat jehyväiset ja tiputta pari tippa vette
silmiste. Se ole kamalan vaikea otta eroa nein hauskoita ihmiset –
men autta ei voi. Jaha, mine ala teme päästä.”
Pitkä-Kalle
tarttuu Anna-Liisan käteen rutistaen ja riuhtoen sitä
vimmatusti.
”Hyvesti,
hyvesti, neiti Tamminen, ja voi hyvin ja pite hauska ja mite vielä
– kun sine mene naimisissa, niin muista katso ain, at ei miehellä
ole nenen alla pieni parta.”
Hän hyvästelee
naisia kauvan ja lavertelee heidän kanssaan kaikista
mahdottomista asioista, yleensä tilanteeseen tuiki
sopimattomista.
Jepen osalta kaikki
käy nopeasti ja helposti. Mutta Harrin luona tulee tenä.
Pojat ovat ehtineet
tulla maailman parhaimmiksi ystävyksiksi ja eroaminen on nyt
perin haikea.
Jeppe on koko
päivän ajatellut antaa kauniin taskuveitsensä
muistoksi Harrille ja kaivaa sen nyt taskustaan esiin. Hän
ojentaa sen toverilleen, aikoen sanoa jotaikin – mutta äkkiä
täytyy niellä.
Harrin silmät
kimaltavat.
”Harri – ehkä
minä joskus palaan tänne Mansikkasaareen vielä - ”
Jeppe pysähtyy keskelle lausetta, sillä hän kerrassaan
masentuu nähdessään suuren kyynelen vierivän
Harrin poskea alas.
Ja sitten pienempi
poika puhkeaa nyyhkyttämään.
Jeppe koettaa
ajatella jotain iloista ja hassunkurista, mutta siitä ei ole
apua.
Sydän raskaana
hän kääntyy ja astelee hiljaa auton luo.
Pitkä-Kalle
kättelee naisia jo kolmannen kerran ja nauttii nähdessään
neiti Ruususen pyyhkivän silmiään
silkkinenäliinallaan.
”Hyvesti,
hyvesti, hyvesti! Ei kannata parku ene. - Ja voi, voi, Harri, onko
sinelläkin noin ikeve kun mine lehte pois?”
Jeppe istui autossa
odottaen.
Pitkä-Kalle on
aikeissa ruveta pokkuroimaan vielä neljännen kerran, mutta
jättää sen sentään tekemättä.
”On aika piste
mylly key”, hän arvelee ja peräytyy kaksi askelta
kumartaen ja raapaisee maata jalallaan, että hiekka tupruaa.
Mutta hyvästijättö
jatkuu – ja hyvän aikaa kestää ennenkuin ”mylly”
pannaan käyntiin.
Pitkä-Kalle
katselee käsiään, jotka kammen kiertämisestä
ovat tulleet mustiksi, vetää valkoiset hansikkaansa niihin,
kohottaa hattuaan ja nostaa oikean jalkansa korkealle, astuakseen
autoon.
Siinä hän
sitten istuukin pian, ratissa.
Auto pitää
aikamoista räminää ja vapisee kuin hermotautinen,
syytäen sinistä savua herrasväki Tammisen päälle.
”Jaha. Kohta mine
kaasutta”, Pitkä-Kalle ilmoittaa. ”Kuulkaa nyt!”
Moottori raakuu
kuin Ulvilan susi.
”Nyt se läh-tee!”
Ja se lähteekin.
Nytkäys vaan, ja se oli lennossa.
Pitkä-Kalle ei
ehtinyt huutaa ”hyvestikään” eikä kohottaa
hattuaan, sillä hänen täytyi lujasti, molemmin käsin
pitää kiinni ohjauspyörästä.
Jeppe kääntyi
heiluttamaan kättään. Ja sinne tomupilveen hän
näki häipyvän Harrin, Anna-Liisan, rouva Tammisen,
neiti Ruususen ja koko Mansikkasaaren.
Seikkailu oli
päättynyt.