keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 3

3. Pitkä-Kalle pitää poliisikuulustelun.
Ilta-auringon aivan viimeiset kullanpunertavat säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta sisään, ja kukallisella seinäpaperilla heiluivat ja häilyivät hauskat varjokuviot, joita puitten lehvät akkunan takana loihtivat siihen.
Vilpoinen tuulenhenkäys tuntui huoneessa, ja valkeat uutimet liehuivat.
Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton loikoilivat vuoteissa, nauttien täysin siemauksin koko olevaisuudesta.
Mutta varjokuviot hävisivät äkkiä seinältä, ja valonsäteet katosivat.
Aurinko oli laskenut.
”Täällä on hyvin hauskaa”, Jeppe virkkoi.
”Niin ole. Hyve sengyt, hyve haju, hyve mehu ja paljon muuta hyve.”
”Mutta vaikka täällä onkin kovin hauskaa, pitäisi ihmesalapoliisi Pilven sentään tehdä jotain muutakin kuin ainoastaan maata”, Jeppe sanoi taas.
”Mine koko voimi nyt”, Pitkä-Kalle selitti ja sulki silmänsä.
Mutta Jeppe oli jo kyllästynyt loikoilemiseen. Hän nousi ylös ja astui matkalaukun luo.
”Katsotaanpa, mitä tässä on sisällä.”
Mutta matkalaukku oli lukossa. Sitä ei saanut auki millään.
”Herra Pilvi, matkalaukku on lukossa.”
”Anta mine vetä torkuja!”
”Kuule, murranko minä sen auki?”
”Murta, oi hullu?” Pitkä-Kalle nousi äkkiä. ”Mine tykkä murtaminen. Odotta mine tule itse.”
Oikoiltuaan jäseniään perinpohjin hän tarttui molemmin käsin matkalaukkuun ja heitti sen seinään, että talo jysähti.
”Murtusiko se kapseki nyt?” hän kysyi Jepeltä, alentumatta itse katsomaan.
”Ei murtunut”, poika vastasi. ”Koetetaan jotain muuta keinoa.”
”Mine tiete hyve konsti. Pudotetaan se ikkunasta ales. Silloin se vissi auke.”
”Mutta jos siellä on jotain särkyvää sisällä – ”
”Sine ole viisas miesalku. Mene pyyte herrasvekiltä tonkit ja saha.”
Jeppe riensi toimittamaan asiaa.
Ovella tuli palvelustyttö häntä vastaan ja tuijotti säikähtyneenä hänen ylitseen huoneeseen.
”Mitä täällä tapahtui?” hän kysyi.
”Mite vai? Ei mite!” Pitkä-Kalle vastasi.
”Minun huoneestani putosi taulukin seinältä”, tyttö selitti.
”No, nosta ylös se sit! Mitä tenne tule sanoma?”
”Mutta se jysäys – mikä se oli?”
”Ei me kuultu jyseys. Ele hassuttele ny, flikka. Homma sine meille saha ja tonkit – ja pian! Nyt se ole tärkeä etsiminen kysymykses. Mine syynä yks varastettu kapsekki. Ja kuule, flikka, sano herrasveki Tammisel, at kuulu jysäys. Ja, kuule – ele mene – at jyseykset tiete paha.”
Hetkisen kuluttua Pitkä-Kalle oli saanut työkalut ja ryhtyi ahertamaan matkalaukun kimpussa.
Mainittu esine oli neljännestunnin kuluttua niin muuttanut muotoaan, että se olisi voinut olla vaikka käpristynyt egyptiläinen muumio yhtä hyvin kuin kapsäkki – mutta auki se oli!
Ja sisältö oli oikein yllättävä. Todellakin! Siellä olivat täydelliset morsiamen varusteet: lumivalkeaa huntua, silkkileninki laahushameineen – jne.
”Oi hullu, mite mailmas teme ole?” Pitkä-Kalle mutisi.
”Kalle”, sanoi Jeppe miettiväisellä äänellä. ”Eikö se roisto, Nummenkivi, puhunut että hän aikoo mennä naimisiin Anna-Liisan kanssa -?”
”Juu, oi hullu! Teme ole henen kassi. Ja nyt sine neke, at mine ole syntynyt salapolisiks! Ajattele nyt, oppipoika, at mine osasi otta justi henen kassi!”
”Minusta siellä olisi saanut olla sentään jotain hiukan parempaa kuin morsiuspuku.”
”Ele puhu roska, poika! Morsiuspuku ole hyve olemas. Ja katso – teel ole vielä semmost kranssi ku pistetä päässä ja pitsi ja fiini valkoset kengät ja paljon muuta kaunista.”
”Mitä aiot tehdä niillä?”
”Ehke mine piste se peelle huomena. Se ole hyve valhepuku.”
”Men nyt, oi hullu, morsiuspuku paneta sivulle ja suoristautu ja katso kello – ja, oi hullu, kun se ole paljo! Ja kuulostelu ei ole pidetty vielä!”
”Me ehdimme kyllä sen tehdä ennen kuin he menevät nukkumaan, jos kiiruhdamme.”
”Oi hullu, kiiruhta alas nopeasti sitten!”
Pitkä-Kalle sulloi morsiuspuvun ja muut hepenet yhteen mykkyrään matkalaukkuun, paukautti sen kiinni ja työnsi pöydän alle.
”Liepet jäi rako. Men ei se ole niin nuuka. Tule apulaine, me mene nyt!”
Ja salapoliisi Pilvi juoksi hirmuisella kiireellä ulos huoneesta kyyristyen ketterästi oviaukossa. Käytävässä hän kolhaisi päänsä kuitenkin kattokruunuun ja huusi kolme omatekoista kirosanaa. Sen jälkeen hän erehtyi luulemaan sileässä seinässä olevan porrasaukon.
”Saablans! Mine neke tehdet! Huono talo!”
Jeppe, joka uskollisesti oli seurannut aivan kintereillä ja ollut todistajana onnettomuudessa, neuvoi häntä ottamaan asiat rauhallisemmalta kannalta.
”Kuulostelu teyty alka heti!” huusi Pitkä-Kalle ja pisti kaksi sormea suuhunsa, alkaen viheltää vimmatusti. ”Kokontuka! H u i i i ! Kokontuka, koko kansa ja veki! Salapolisi Pilvi pite kuulestelu!”
Sitten alkoi harppoa portaita alas, ja tuokion kuluttua he olivat puolipimeässä salissa, jonne palvelustyttö silmät suurina ilmestyi.
”Mitä – mitä nyt on tapahtunut?”
”Mite, mite? Mite ole tapahtunu? Tollo! Ain sine ole peljästyny! Pilvi pite kova kuulestelu nyt. Hake tenne pian joka ainoa eleve ihminen, kun osa puhu.”
Kun tyttö oli kiiruimman kaupalla poistunut, otti Pitkä-Kalle tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti pöydällä hopeisessa kynttilänjalassa olevan koristekynttilän ja istuutui sitten suureen nojatuoliin perin mahtavan näköisenä.
Jeppe asettui seisomaan hänen viereensä, nojaten käsivarrellaan tuolin selkänojaan.
Ja pian alkoi talon asukkaita kerääntyä kynttilän lepattavaan valopiiriin.
Kaikki näytti hyvin oudolta ja romanttiselta. Ympäröivässä hämäryydessä seisoivat kummalliselta näyttävät pylväät ja huonekalut. Ilma oli viileä, ja kevyt henkäys hipaisi tuon tuostakin poskea, kuin tuulahdus jonkun yön aaveen kulkiessa ohi.
Huvilan parrakas puutarhurikin savisine saappaineen kompuroi esiin; häntä seurasi hänen pullea, lehmänhajuinen eukkonsa ja hänen hyväntahtoisen tyhmät kakaransa.
Valkoisessa leningissään, ihmeen ihanana tuli Anna-Liisa pitäen kädestä pientä veljeään, rouva Tamminen, hieno ikäneito, isosilmäinen palvelustyttö.
”Joko kaikki ole saapuvil?” Pitkä-Kalle kysyi.
Kynttilän liekki alkoi lepattaa ja savuttaa ilmavirrassa.
He katselivat toisiaan hämärässä.
”Ovat – kaikki ovat saapuvilla”, rouva Tamminen vastasi.
”Jaha, jaha. No mine hiukka kuulostele nyt sitten. Ensiksi mine nyt tahto tietä jokaisen nimi. Mine alotta teme peeste. Mike sine ole?”
”Herman Kraamperi.”
”Herman Kraamperi, va? Jasso, Kraamperi. Sukkela nimi. Onko sinen muijan nimi ja Kraamperi?”
”On. Eve – Eve – Eveliina Kraamperi.”
”Jaha, mite te Kraamperi muija ja eije sitten tiete teme asiast?”
Haudan hiljaisuus. Ulkona siritti yösirkka.
”Vasta, kun salapolisi kysy, tai joutu linna koko saki!” Pitkä-Kalle huusi, ollen puhaltaa kynttilän sammuksiin.
Huone tuli hetkeksi pimeäksi ja lehahti sitten taas hämärään valoon.
”Mistä asiasta herra tarkoittaa?”
”No, teme kun me puhu! Oleko iha hassu?”
Yösirkka yhä siritti ulkona.
”Jaha, se ole klaari nyt teidän kanssa, Kraamperi veki. Ei te ymmerte mite! Mene te nukkuma vaan!”
Vähän aikaa kuului saappaitten kolinaa ja askeleita. Sitten tuli hiljaisuus.
”Oi hullu, kun se ole vaikea kuulostele rahvas”, Pitkä-Kalle sanoi. ”Jaha, mine ryhty jatka taas. Ja teiden nimi, frouva Tamminen, mine tiete ja teiden, Anna-Liisa. Men kuka sine ole, nainen?”
Ikäneito hymyili hurmaavasti.
”Nimeni on Elli Afrodite Ruusunen.”
”Jaha, netti nimi. Mike teme pikkuinen poika nimi ole?”
”Harri Tamminen”, poju vastasi.
”Jaha, se ole hyve nimi. Mike sine sitten ole, flikka.”
”Lempi Lehto.”
”Vai simmost nimi sinelle ole annettu. Se sopi hyvin.”
Pitkä-Kalle piti pitkän juhlallisen tauon ja täräytti sitten nyrkkinsä pöytään niin, että kaikki pelästyivät, samalla karjaisten: ”Arvoisat kansalaiset, miehet ja naiset! Niinkun te nyt neke, niin te ole kesketty kuuntelema salapolisin kuulestelu. Juu.” Sitten hän mietti tovin mitä sanoisi, mutta ei keksinyt. Sentähden hän mongersi lopulta:
”Mutta kun kelle ole niin paljo, niin ei mine viitsikin pite mike kuulestelu nyt – juu.”
Pitkä-Kalle nousi ja puhalsi kynttilänliekin pois näkyvistä.
”Nyt me mene panema maata, rakas sanankuulijat. Huomen se ala taas.”
Näin päättyi suuren salapoliisi Pilven kuulustelu. Ja suvisen yön hämäryys verhosi kaiken.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti