perjantai 20. tammikuuta 2012

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 5

5. Hetki ole lyöny!
Iltapäivä tuli Mansikkasaareen perin uhkaavin entein.
Valtavia, synkkiä pilviröykkiöitä oli ilmestynyt kuumuutta kipenöivälle taivaalle, ja jossain etäällä jyrisi ukkonen kumeana.
Puutarhassa ei lehtikään liikahtanut, ja ohuen, savunkaltaisen usvaverhon läpi tunkeutuva auringonpaiste lepäsi punertavana poluilla.
Jeppe Peloton asteli yläkerrokseen johtavia portaita myöten ylös kummallinen levottomuus mielessään.
Hän oli yksin. Harri oli hävinnyt puolitoista tuntia sitten – ainakin Jepen mielestä selittämättömällä tavalla.
Rouva Tamminen oli sanonut Harrin joka päivä käyvän naapurihuvilassa asuvan vanhan enonsa luona, ja että hän nytkin oli varmaan mennyt sinne. Mutta Jeppe ei ollut pitänyt sitä mahdollisena.
Jokin oli hullusti.
Heillä, hänellä ja Harrilla oli ollut hyvin hauskaa, ja he olivat varhaisesta aamusta asti olleet yhdessä. Miksi Harri olisi siis lähtenyt kesken kaiken pois, mitään sanomatta?
Jeppe saapui nyt käytävään ja pysähtyi heille varatun huoneen oven taakse ja koputti.
”Kuka siel krapista?” kysyi ääni.
”Minä täällä olen. Tulehan avaamaan.”
Hetken kuluttua ovi raottui ja Pitkä-Kalle laski Jepen sisään.
Huoneen lattialla oli matkalaukun sisältö hujan hajan; morsiuspuku riippui sängyn päässä ja yksi korkeakantainen, valkoinen kenkä oli pöydällä.
”Kalle”, Jeppe sanoi miettivällä äänensävyllä. ”Epäilen, että on tapahtunut jotain pahaa.”
”Oi hullu?” Pitkä-Kalle säikähti. ”Onko Anna-Liisa viety jo?”
”Ei – mutta Harri on kadonnut.”
”Harri, va? Kuka varastaisi Harri? Kylle hen ole jossakin. Onko ollu katsomassa W-C?”
”Älä puhu tyhmyyksiä. Hän on ollut kauan poissa. Minä olen etsinyt koko talon, eikä hänestä näy jälkeäkään missään. Ja, tiedätkö, minä löysin salaperäisen jalanjäljen rantahietikosta.”
”Kraamperi siel ole paseranut. Sine epäile turhat. Mine luule, at sine ole tullut teme helleilman tähden luulotautinen.”
”Ehkä epäilen turhaan. Ehkä Harri on mennyt enonsa luo naapurihuvilaan, niinkuin rouva Tamminen sanoi. Mutta miksi hän lähti niin yhtäkkiä, mitään edeltäpäin ilmoittamatta?”
Etäällä jyrähti ukkonen voimakkaasti.
”Tule kova ukkosen meteli pian”, Pitkä-Kalle sanoi ja katsoi ulos ikkunasta hermostuneena.
Jeppe istuutui vakavana tuolille, ja hänen otsansa vetäytyi syviin kurttuihin.
Jokin hirmuinen, pelottava tunne lähenevästä vaarasta ikäänkuin väreili huoneen ilmassa; se tuijotti nurkasta hehkuvin silmin ja se liiteli ikkunan takana nahkaisin paholaissiivin.
Jotain painajaisen kaltaista oli kaikessa. Jeppe katseli, miten Pitkä-Kalle hääräili morsiushepeneitten kimpussa ja liehutteli harsoja, ja miten pilvi ulkona kohosi, ja miten huone kävi hämärämmäksi.
Valtavan pitkänä Pitkä-Kalle suoristautui ja asetti morsiuskruunun kallelleen päähänsä.
”Mine pukeutu valepuku”, hän sanoi ja juoksi kaksi kertaa edestakaisin huoneessa kuin suuri hämähäkki, toisessa jalassaan korkeakorkoinen kenkä, joka teki hänen juoksunsa kummitusmaiseksi hyppimiseksi – ja valkea huntu liehuen perässään.
Taas jyrähti ukkonen entistä ankarammin.
Pitkä-Kalle riensi ikkunan luo ja sulki sen kiireesti, luoden pelokkaan katseen taivaalle.
”Se ole kauhia, kun se nouse”, hän mutisi.
Nyt, kun ikkuna oli kiinni, tuntui aivan tukahduttavalta. Jeppe nousi, lähteäkseen ulkoilmaan.
”Mihin mene?” Pitkä Kalle kysyi.
”Luulenpa, että käyn naapurihuvilassa katsomassa, onko Harri siellä.”
”Jaha, no, mene vaan. Men tule nopiasti takaisin, ennenkun hurjailma ala.”
Jeppe hävisi huoneesta.
Oli totta, että Mansikkasaarta saartoi vaara - - -
Oli tuskin kymmenen minuuttia kulunut Jeppe-pojan lähdöstä kun ovelle koputettiin.
”Kuka krapista?” Pitkä-Kalle kysyi epäluuloisena.
Palvelustytön ääni vastasi.
”Herra salapoliisi Pilveä pyydetään puhelimeen.”
”Puhelin!” Pitkän-Kallen tukka nousi pystyyn, ja hän hölmistyi hetkeksi kokonaan. Kuka hänelle soittaisi? Kuka muu, paitsi Mansikkasaaren huvilan asukkaat, tietäisi Pilven täällä olosta?
”Mine tule kohta!” hän sanoi ja riisui morsiuspukua kuumeisella kiireellä yltään.
Hetken kuluttua hän seisoi alakerran hallissa ja otti torven käteensä.
”Hallo!” hän huusi.
”Onko herra Pilvi puhelimessa?” kumea miesääni kysyi.
”Juu-u, Pilvi ole.”
”Tämä on Turun etsivästä poliisista. Herra Pilveä pyydetään viipymättä saapumaan Turkuun. On kysymyksessä erittäin tärkeä asia.”
Pitkä-Kalle otti kuulotorven korvastaan ja tuijotti siihen sanoin selittämätön ilme kasvoillaan.
Hän aikoi juuri karjaista: ”Se vast ole saablaks suuri valhe!” mutta hillitsi kuitenkin onneksi mielensä ajoissa ja sanoi:
”Jasso. Mine tule heti. Men mite asia ole kysymyksessä eritäin tärkeä?”
”Olemme saaneet tehtäväksemme -”
Puhelu katkesi.
Ukkonen jyrähti uhkaavasti.
Nyt oli piru merrassa! Varmasti se oli ollut Nummenkivi, joka jostain oli saanut tietää huvilassa asuvasta salapoliisista.
”Hen koitta houkuttele mine nyt pois, at hen pääsisi varasta Anna-Liisa. Men, saablaks, mine käytä viekaus!” Pitkä-Kalle ajatteli.
Hän seisoi herkisen liikkumatta puhelimen luona ja siveli leukaansa miettien ankarasti ja kyräillen palvelustyttöä, jota hän epäili Nummenkiven kätyriksi.
”Mine lehte teme silmenrepeys Turussa! Misse mine knalli ole?”
Hän loikkasi eteenpäin.
Tyttö ojensi hatun hänelle ja Pitkä-Kalle löi sen päähänsä.
”Men ensin minen täyty saa puhu hiukka Anna-Liisan kanssa.”
Suunnattomalla kolinalla hän juoksi oikeanpuoleisesta ovesta sisään.
”Anna-Liisaa! Anna-Liiisaaa!”
Tyttö kiiruhti häntä vastaan.
”Anna-Liisa! Nyt ole tepere paikka ja paholainen ole merrassa ja mite vielä! Muista nyt, kun mine sano: pysy sisällä, hetki ole lyöny! Misse frouva on?”
”Äidille soitettiin äsken kylästä. Hän lähti kylään”, Anna-Liisa vastasi.
”Oi hullu, onko henellekin soitettu? Muista nyt – ole varovainen, varovainen.” Pitkä-Kalle kääntyi ja juoksi ulos.
Palvelustyttö seisoi ulko-ovella katsellen, miten salapoliisi Pilvi juoksi takinliepeet liehuen pensaikon taakse.
Maailma hämärtyi, ja ukkonen pauhasi pilvissä.
Mutta kun salapoliisi Pilvi oli päässyt katseilta turvaan, pysähtyi hän ja alkoi hiipiä takaisin. Pensaiden turvin hän pääsi aivan lähelle rakennuksen seinää.
Kumartuneena, polvet koukussa, hän kulki edelleen parvekkeen alle asti.
Nyt kuului hallista, miten joku soitti.
”Piika telefoona Nummenkivelle, at nyt salapoliisi lähti ja kaikki ole klaari”, Pitkä-Kalle mutisi.
Hän nousi pystyyn ja kiipesi nopeasti parvekkeen katolle, ryömiäkseen sieltä ikkunasta sisään huoneeseensa.
Mutta ikävä yllätys odotti häntä: ikkuna oli kiinni.
”No, voi saablans ja kolme kirjava pirut! Pian hurjailma ja rankasade ala, ja mine ole teelle katton peelle.”
Hän istuutui ja jäi pohtimaan miten selviytyisi.
Koko itäinen taivaanpuolisko oli nyt pimeä kuin yö, ja keltaiset salamanvälkähdykset värähyttivät tuontuostakin tuleen koko näkyvän taivaan.
”Se ole kaukana vielä. Men, auta armias, se nouse nopiasti.”
Mutta kun hätä on suurin, on apukin lähinnä.
Ikkuna avautui!
Pitkä-Kalle pelästyi ensin niin, että oli tipahtaa alas. Mutta sitten hän näki Jeppe-pojan pään ja ihmetyksestä suuret silmät.
”Mitä ihmettä, Kalle! Kuinka sinä siellä olet, katolla, hattu päässä ja -”
”Jeppe, sine hyveonnen poika!” Pitkä-Kalle kuiskasi sähisten ja konttasi sisään. ”Ole tyst. Hetki ole lyöny, Nummenkivi saapuu pian.”
”Voi, Kalle, me juoksimme kauheasti”, Jeppe sanoi hengästyneenä. ”Näimme niityltä äsken, miten eräs musta hinaajalaiva otti kiinni Mansikkasaaren laituriin.”
Pitkän-Kallen polvet horjahtivat, ja hän vaipui tuolille.
Nyt se siis alkaisi täydellä todella!
Jeppe ja Harri tuijottivat häntä kasvoihin.
”Voi salapoliisisetä, älkää antako heidän viedä siskoa”, Harri vaikeroi itku kurkussa.
”Ei! Nyt me piste töpinäksi! Jeppe, sine mene keyteven ikkunasta tehyste, ja Harri mene pite vakti trappujen ylepeessä at ei kuka peese ylös. Piika ole Nummenkiven puolta.”
Pojat juoksivat varpaisillaan ulos huoneesta.
Pitkä-Kalle säntäsi peilipöydän luo ja aukoi laatikoita kuumeisella kiireellä. Muutamassa hetkessä hän oli ladannut jymypistoolinsa ja ahtanut taskunsa panoksia täyteen.
”Nyt mine maskeera itsens, at ei yks eleve sielu tunte.”
Tuskin kukaan maailmassa on pukeutunut morsiuspukuun niin nopeasti kuin Pitkä-Kalle nyt. Kenties se tuli hiukan oudolla tavalla ylle – mutta 'inte de so nuuka!'
Huoneessa seisoi ilmetty lumivalkoinen, hirmunpitkä morsian, jonka pituutta korkeakantaiset kengät vielä tehostivat.
Pitkä-Kalle kaivoi jostain puuterirasian ja huiskutti naamansa valkoiseksi, että puuteri pölysi pilvenä ympäri.
Nyt hän vasta aavemaisen näköinen oli!
Jeppe juoksi sisään.
”Laivassa on ainoastaan kaksi miestä, kippari ja koneenkäyttäjä, ja he näyttävät odottavan jotain.”
Jännittävästä tilanteesta huolimatta ei poika voinut olla nauramatta. Harrikin tuli samassa sisään ja säikähti pahanpäiväisesti.
”Kuuletko, Kalle?” Jeppe sanoi.
”Kyl mine kuule.”
”No – minulla on ajatus. Mennään ja nitistetään laivassa odottavat miehet.”
”Kuin sine meina?”
Jeppe sulki oven. Ja sitten hän kuiskaten esitti huiman suunnitelman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti