6. Hinaajalaiva
Vulcanin aave.
Musta hinaajalaiva
Vulcan seisoi Mansikkasaaren laiturissa.
Maailma oli
muuttunut hämäräksi kuin myöhään
illalla, ja ukkonen jyrisi herkeämättä.
Parrakas,
ilkeäsilmäinen kippari käveli kannella ja katsoi
kelloaan kärsimättömänä.
”Mitä
tällainen viivytteleminen nyt on?” hän murisi, ja kirosi
hampaittensa välistä, vilkaisten pilviin. Silloin juoksi
pieni poikanen, Harri, maalta päin laiturille.
”Hei!” hän
huusi. ”Kuulkaahan, eräs herra Nummenkivi käski teidän
nopeasti tulla ylös huvilaan.”
Kippari heitti
savukkeen suustaan ja juoksi pitkin laituria maihin, ja samaa kyytiä
tietä ylös.
Tuskin hän oli
hävinnyt näkyvistä, kun pensaikosta ilmestyi valkoinen
haamu, joka poikasen kanssa hiipi laivaan.
Kun he pääsivät
konehuoneeseen johtavan oven luo, veti haamu hameensa alta
perunanuijan ja hyökkäsi sisään.
Huiskis! Hän
humautti koneenkäyttäjän tainnoksiin.
”Siine se oli!
Samalla taval meni kun piikatyttökin. Hake, Jeppe, nyöri!”
Poika heitti sisään
köysivyyhden. Ja pian oli koneenkäyttäjä sidottu
kuin parhain paketti.
Pitkä-Kalle
raahasi hänet maihin ja kieritti keskelle pensaikkoa.
Sitten takaisin
laivaan!
He kätkeytyivät
konehuoneeseen odottamaan kipparin tuloa.
Mutta tämä
viipyi.
Jeppe oli
kuulevinaan talon suunnalta auton surinaa ja myöhemmin naisen
tukahdutetun kirkaisun.
”Jos Nummenkivi
nyt on tullut”, hän sanoi Pitkälle-Kallelle, ”ja saapuu
tänne kipparin ja joidenkin muiden miesten kanssa, Anna-Liisa
mukanaan. Mitä silloin teemme?”
”Me ampu”,
Pitkä-Kalle sanoi ja kurkisti ulos.
”Mutta jos sattuu
Anna-Liisaan – ethän ole niin tarkka tähtäämään.”
”Oi hullu! Ei
mine ole tarkka vai? Ele laverta, poika!”
”Ja ota huomioon,
että heillä voi myös olla ampuma-aseita.”
”Oi hullu! Kuin
sinelle ole se viisaus niin paljon, vaikka sine ole niin nuori”,
Pitkä-Kalle ihmetteli. ”Me lehte heti pois ja koitta joku muu
konsti.”
Mutta juuri kun he
pistivät päänsä ulos konehuoneen ovesta, näkivät
he kolmen miehen suurta vaatteeseen käärittyä myttyä
kantaen tulevan juosten tietä pitkin rantaan.
”Oi hullu!
Takaisin! Herre Juumala sente!”
Jeppe piiloutui
pimeimpään nurkkaan ja Pitkä-Kalle veti oven
kiinnemmäksi.
”Ollaan täällä
ihan hiljaa. Ei meillä ole mitään hätää.
Minä neuvon sinulle, miten konetta on hoidettava”, Jeppe
kuiskasi.
Jeppe oli monta
kertaa matkustanut eräässä pienessä
höyrypurressa, jonka konemestarin hän tunsi hyvin, ja jonka
ammattiin hän luuli olevansa täysin perehtynyt.
Pitkä-Kalle
innostui vaarasta huolimatta ja hän oli perin merkillinen näky
hykerrellessään käsiään siinä,
morsiuspuvussaan.
Miehet saapuivat
laivaan, joku kuului irroittelevan kiinnikeköysiä; ja joku
juoksi raskain askelin kajuuttaan. Ovi paukahti.
Samassa kuului
konehuoneeseen komentosuppilosta kipparin karjaisu:
”Eteenpäin!
- Täysi vauhti!”
Jeppe riensi
neuvomaan vipujen ja kaikkien outojen laitteitten kimpussa häärivää
Pitkä-Kallea.
Kone alkoi
jyskyttää, ja niin lähdettiin liikkeelle.
Mansikkasaaren laituri jäi.
Pitkä-Kalle
nojasi käsiään polviinsa ja tuijotti hanoja,
venttiilejä ja viisareita hymyillen itsekseen.
Sitten hän
kääntyi Jepen puoleen ja kuiskasi:
”Kuule, kuin se
saa menemä oikein hullun kovi?”
”Aja hiiliä
pesään.”
Pitkä-Kalle
tarttui lapioon ja avasi uuninluukun.
Jeppe oli nauruaan
pidätellessään tukehtua, niin hullunkurinen näky
oli morsiuspukuinen, kalpeanaamaine lämmittäjä, joka
koivet harallaan ja hunnut liehuen syyti kivihiiliä hehkuvaan
uuniin.
Ja Vulcan kynti
merta, ja sakea, sysimusta savu pursusi sen savutorvesta jääden
leijailemaan vetten ylle.
Sähköiset
pilvet taivaalla kipenöivät vimmatusti, ja suunnaton jyrinä
vapisutti ilmaa. Yli tummuneen meren kulki vihainen tuulenpuuska, ja
laineita ilmestyi.
Nummenkivi ja
toinen mies olivat sulkeutuneet kajuuttaan ja vetäneet verhot
ikkunain eteen, estääkseen Anna-Liisan näkemästä
ulos ja salamain häikäisevien välkähdysten
tunkeutumasta sisään.
Kippari sadatteli
ruorirattaansa takana ja tuijotti tummanvihreäksi muuttuneelle
ulapalle, missä vaahtopäitä jo näkyi.
”Etkös sinä,
helkutin Heinonen, saa enemmän vauhtia päälle!” hän
huusi komentotorveen.
Pitkä-Kalle
alhaalla veti henkeä sisäänsä ja hönkäsi
römeällä kurkkuäänellä vastaan:
”Koht rupe
menemä!”
Mutkainen salama
singahti alas taivaasta ja repivä räjähdys seurasi
sitä välittömästi. Alkoi rankasti sataa valtavia
pisaroita, jotka lätisivät veteen ja loiskuivat Vulcanin
kannelle.
Tuntui kuin tämä
olisi ollut merkki luonnonvoimien raivon purkauksen alkamiseen, sillä
nyt todella puhkesi horna valloilleen.
Satoi, jyrisi,
tuuli ja salamoi, ja meri myllersi pimeänä ja peloittavana.
Vulcan heittelehti
kohisevilla aalloilla.
”Kuin nyt tuli yö
yhtäki, oi hullu?” Pitkä-Kalle ihmetteli, kompastuen
laahushameeseensa ja kierien kaksi kertaa seinästä seinään.
”Teme ole
kauhia!” hän huusi ja konttasi koneen luo. ”Nyt tule vissi
maailmanloppu! Mene stoppa kone!”
”Ei, ei!” Jeppe
huudahti.
Mutta ennenkuin hän
ehti estää, oli Pitkä-Kalle tehnyt sen.
”Mikä nyt
tuli, Heinonen?” karjui komentosuppilo.
”Maailmanloppu
tule!” Pitkä-Kalle huusi.
”Mitä?”
Jeppe pani koneen
jälleen käyntiin, ja Pitkä-Kalle ehätti
huutamaan:
”Nyt se mene
taas! Aja ranta heti, mine tule merikipeä!”
”Oletkos sinä,
Heinos-parka, mennyt päästäsi sekaisin siellä?”
Hetken kuluttua
Jeppe, joka katsoi ovesta ulos, perääntyi kuin olisi saanut
iskun kasvoihinsa.
”Hän tulee
tänne! Missä sinun nuijasi on?”
Pitkä-Kalle
haparoi perunanuijan lattialta ja kohotti sen päänsä
yläpuolelle valmiiksi.
Kun kippari
ilmestyi aukolle, huitaisi Pitkä-Kalle rajusti sinnepäin.
Mutta heittyvässä aluksessa isku osuikin oven pieleen.
Kippari väisti.
Samassa tuli melkein vuorenkorkuinen hyöky ja huljahti yli
kannen – konehuonekin tuli puolilleen vettä – ja sen jälkeen
ei kipparia näkynyt enää missään.
Hinaajalaiva Vulcan
ajelehti ohjaajatta.
Sidottuna ollut,
mutta nyt valloilleen päässyt ruoriratas pyöri
vimmatusti – ja tuulen alapuolella tärskyi karikkoinen
kallioranta.
”Kalle! Nyt
sinusta tulee kippari!” Jeppe huusi. ”Mene ohjaushyttiin! Minä
hoidan konetta!”
Myrskyävällä
merellä, yömustan taivaan alla kulki laiva; tuuli vei sen
savun mukanaan sateeseen ja suolaisen veden pärskeeseen, ja
kannella – kannella, seiniin tarrautuneena vaelsi pitkä,
valkopukuinen haamu ohjaushyttiä kohti – Vulcan oli kuin
todellinen kummituslaiva.
Ensi töikseen
Pitkä-Kalle käänsi laivan kokonaan ympäri – ja
niin lähdettiin takaisin sinne, mistä oli tultukin.
”Jeppe!”
Pitkä-Kalle huusi komentotorveen.
”Mitä,
Kalle?” kuului pojan ääni.
”Etenpäi! -
Kova vauhti!”
”Kyllä,
kapteeni.”
”Jeppee!”
”No, mitä?”
”Teelle ole
hiukka hauska.”
”Varmasti.”
Vulcan ponnisteli
eteenpäin. Kannen yli löi vettä, toisinaan, perän
kohotessa aallonharjalle, pyöri potkuri vinhasti tyhjänä,
ja kone tutatti kuin viimeistä päivää.
Pahin ukkonen oli
mennyt jo ohi, mutta vieläkin silloin tällöin leimahti
koko taivas kuin tuleen vilkkuvaan ja rätisevään.
”Kalle!”
”Jaa-a?”
”Varo kareja!”
”Kylle mine varo.
Piste sine kovempi heke peelle vaan!”
Jeppe ajoi hiiliä
uuniin ja ahersi aivan nokisena kasvoiltaan siellä kuumuudessa.
Manometrin vapiseva
viisari osoitti yhdeksääkymmentä –
Ja äkkiä
alkoi varaventtiili ulvoa - - -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti