Harry Etelän salanimellä tunnettu Aimo Viherluoto
(1911-1956) oli aikanaan maamme merkittäviä
iskelmäsanoittajia. Hän kirjoitti sanat moniin veljensä
Pentti Viherluodon kuolemattomiin sävellyksiin. Aimon
taiteellinen toiminta katkesi ennenaikaisesti aivokasvaimeen, joka
päätti hänen elämänsä 44 vuoden iässä.
Kenties siksi sekä Aimon
tuotanto että persoona on jäänyt tuntemattomammaksi
kuin säveltäjäveljensä.
Kuka oli Aimo Viherluoto? 30-vuotiaalle tetriksellä, spagetilla
ja internetillä kasvaneelle tytölle tutkimusmatka vuonna
1911 syntyneen ja 1956 kuolleen isosedän elämään
on huikea aikahyppy, nostalgiatrippi, retki toisen ajan Turkuun ja
puhelinlankojen aikaan. Silloin ei ollut videoita, älypuhelimia
eikä sähköpostia. Aimo Viherluoto ei voinut googlata
lempikirjailijaansa vaan kirjoitti tälle ihailijakirjeen
Englantiin tiedustellakseen, oliko joitain hänen kirjoistaan
mahdollisesti filmatisoitu.
 |
| Amme kirjoituspöytänsä ääressä. |
Monilahjakas sanoittaja
Ensimmäiset tietoni Aimosta ovat äitini lapsuusmuistoja:
”Amme”, ”Nalle-setä”, äidin isän veli, oli
ystävällinen aikuinen, kekseliäs tyyppi ja mainio
tarinankertoja.
Pian opin, että Amme oli myös iskelmäsanoittaja Harry
Etelä – että hän oli kirjoittanut sanat sellaisiin
isoisän sävellyksiin kuin Puhelinlangat laulaa, Punaiset
lehdet, Musta ruusu ja Aamu Airistolla. Myöhemmin käsitin,
että nämä
kappaleet ovat Pentti Viherluodon iskelmätuotannon avainteoksia.
Vielä vähän myöhemmin selvisi, että Aimo ei
kirjoittanut vain näitä, vaan kymmenittäin muitakin
sanoituksia niin veljensä Pentin kuin muidenkin
iskelmäsäveltäjien
käyttöön.
Ammen sanoitusten sävyä
kuvaa hyvin sana goottilaisuus; Harry Etelän monet
sanoitukset hehkuvat arvoituksellista melankoliaa. Elokuvakriitikkona
tunnettu Tapani Maskula onkin tituleerannut Aimoa alias Harry Etelää
”kotimaisen iskelmän Edgar Allan Poeksi”. Usein tekstit ovat
tulvillaan kaihoa:
Sinne, missä meren aallot mahtavina käy, aina kaipailen
lemmittyni luo.
Sinne, missä ulapalla rantoja ei näy, sinne kaipailen
lemmittyni luo.
Mutta luokseen pääse en, sillä koskaan enää
häntä näe en.
Saaliinansa öinen myrsky vei mun kalleimpain,
Vaan yhä kaipailen lemmittyni luo.
(Kaipailen lemmittyni luo, san. H. Etelä, säv. P.
Viherluoto 1947)
Tämäkin
iskelmäteksti on sellainen, jonka dramatiikka pääsee
parhaiten oikeuksiinsa Pentin sävellyksenä.
Harmonikkamestari Keijo
Lounan mukaan ”Kaipailen lemmittyni luo” on hieno esimerkki
sanoittaja-säveltäjäparin saumattomasta yhteistyöstä:
”Aimo kirjoitti kaipuusta, myrskyöistä ja laitakaduista,
ja Pentti loihti Höfnerillään kaihoisat sävelet.”
Aimo hallitsi kuitenkin myös humoristisemman tyylilajin.
Esimerkiksi ”Laulava papukaija” oli suosittu ohjelmanumero aina
kun kokoonnuttiin viettämään iltaa Portsan Vuorelaan
veljesten poikamiesboksiin. Sitä esitettiin asiaankuuluvasti
hupsuihin asuihin pukeutuneena. Laulun nykyversio – levytetty ensi
kerran vuonna 1965 – on oikeastaan siistitty versio alkuperäisestä
iloittelusta, jossa papukaija puhkeaa laulamaan ”neekeri-swingiä”.
(Välisoiton aikana
papukaija-Kalle kuulemma lauloi Louis Armstrongin äänellä
ja melko huonolla suomella ”gugguu, gugguu, gaugana gugguu,
uimarannalla ruisgudaa”...)
Sittemmin ilmeni, että Aimo sävelsi itsekin
iskelmäkappaleita salanimellä Elmo Tero.
Selvä, Aimo osasi siis myös säveltää, ei
vain sanoittaa. No, osasiko hän soittaakin? Toki, hän
soitti taidokkaasti ainakin mandoliinia ja tietysti hänellä
oli myös kaunis
lauluääni. Musiikin saralla ja muutenkin Viherluodon
veljekset olivat itseoppineita ja luonnostaan lahjakkaita. Aimo
hallitsi nuottikirjoituksenkin – siistillä käsialallaan
hän uudelleenkirjoitti ulkomuistista nuottikäsikirjoituksia,
jotka olivat tuhoutuneet sodan melskeissä.
Lisäksi Aimo oli etevä piirtäjä (mistä
kiinnostavimpana esimerkkinä 20-luvulla laaditut
sarjakuvavihkot) ja taitava
valokuvaaja, näppärä rakentaja ja sisustusarkkitehti.
Hänhän se viritti Portsan-kotiin
sen salaisen ovikellonkin, jota painamalla sai sisällä
kirjahyllyssä nököttävän faaraon silmät
vilkkumaan vihreää, aavemaista valoa. Amme oli keksijä
ja sydämeltään sivistynyt. Kahdeksanvuotiaana orvoksi
jääneenä hänellä ei ollut mahdollisuutta
muuhun koulutukseen kuin kansakouluun. Omin avuin hän sitten
ahmi tietokirjallisuutta, keräili lehtileikkeitä, opiskeli
kieliä ja niin edelleen.
 |
| "Eipä ollakaan hätäpoikia", omatekoinen seikkailuvihko vuodelta 1928. Kuvitus Aimo Viherluodon käsialaa. |
Kirjailijan kiehtova ääni
Vasta aikuisena huomasin, että aina kun puhutaan isosedästäni,
käy ilmi jotain uutta, odottamatonta tai kiinnostavaa.
”- Amme oli muuten myös novellikirjailija. - Niinkö?
Kerro lisää!”
Aimo kirjoitti Harry Etelänä ja Timo Haukkalana lyhyitä
seikkailu- ja jännitysjuttuja esimerkiksi Turun Sanomien
Iltapuhteeksi- ja Kodinosasto-palstoille.
”- Entä tiesitkö, että Aimo kirjoitti myös
sellaisiin lehtiin kuin Isku ja Seikkailujen maailma. -Todellako? -
Kyllä, kyllä – eikä mitä tahansa juttuja, vaan
kauhunovelleja. - Ooh, mahtavaa!”
Se taisi olla mahtavaa myös tietokirjailija Juri Nummelinin
mielestä, joka toimitti turkulaiselle pienkustantamo
Turbatorille kokoelman Harry Etelän kauhunovelleja vuonna 2007.
Nummelin vertaa Harry Etelää H.P. Lovecraftiin ja uskoo,
että Amerikassa Aimo Viherluoto olisi voinut luoda uran
pulp-novellistina. Etelän
kauhunovellituotanto on ollut suomalaisittain uraauurtavaa –
esimerkiksi rajujen aiheidensa puolesta. Aimo selvästikin tunsi
amerikkalaista roskakirjallisuutta.
Myös vampyyreja esiintyi Harry Etelän novelleissa, jotka
siten olivat aikaansa edellä. Kauhunovellistina ja myös
henkilönä Aimo Viherluoto (joka käytti Harry Etelän
ja Timo Haukkalan ohella myös nimimerkkiä Esmond Blake) oli
suurelle yleisölle melko tuntematon.
Aimo kirjoitti kauhunovellien lisäksi paljon muunkinlaisia
juttuja: varsinkin seikkailutarinoita, mutta myös romansseja,
kertomuksia poikaviikarien kepposista ja niin edespäin. Ne
väreilevät tiettyä kulttuurihistoriallista aikakautta.
Aimo oli kultivoitunut (viihde)kirjallisuuden harrastaja, jonka
kirjahylly oli pullollaan kamaa Burroughsin Tarzaneista Blytonin
Seikkailujen saareen ja Burnettin Salaiseen puutarhaan. Naapuruston
pojat kävivätkin usein tässä yksityiskirjaston
lukusalissa sivistämässä itseään ja
kuuntelemassa Ammen improvisoitua tarinointia.
 |
| Isku-lehden kansikuva Aimo Viherluodon arkistoista. |
Filmikärpänen
”- No entä tiesitkö, että Aimo kirjoitteli myös
elokuva-alan lehtiin? - Aha, tämähän käy koko
ajan kiinnostavammaksi. - Juu juu, Aimo oli suuri elokuvan ystävä,
joka paitsi säästi elokuvaliput ja käsiohjelmat, myös
keräili kaappikuvia ja mitä kaikkea, tilasi niitä
amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä asti.”
Aimo oli intohimoinen elokuvaharrastaja, joka piti tarkkaa kirjaa
näkemistään elokuvista, kirjoitti niistä osuvia
luonnehdintoja ja kehittyi siinä sivussa alan asiantuntijaksi.
Aimo oli mukana turkulaisten Kivimäen veljesten
elokuvatuotannoissa ja kirjoitti elokuva-alan lehtiin muun muassa
nimimerkeillä Filmikärpänen ja Harry.
Aimo Viherluodon testamenttilahjoituksen nimellä tunnettu
kokoelma sijaitsee Turun maakunta-arkistossa Turun elokuvakerhon
arkistojen yhteydessä. Se käsittää esimerkiksi
elokuvalehtien vuosikertoja, elokuva-aiheisia lehtileikkeitä,
filmitähtien valokuvia, elokuva-arvosteluita – ja yhden Aimon
oman elokuvakäsikirjoituksenkin!
Ammen naseva tyyli, jolla hän kirjoitti muistiin lyhyitä
kommentteja näkemistään elokuvista, kertoo hänen
elokuvakriitikon taipumuksistaan. Myös Aimon innostus on
tarttuvaa. Päiväkirjamerkinnöissään vuodelta
1941 hän kehuu elokuvaa nimeltä Zorron merkki:
”Onko koskaan nähty niin herkullista miekkailukohtausta kuin
Tyrone Powellin ja Basil Rathbonen välinen tässä
elokuvassa. Järkevää on ollut sensuurin taholta, että
se ei ole pilannut elokuvaa leikkaamalla hätkähdyttävän
hyvin tehtyä hienoa kohtausta, jossa TP:n säilä
lävistää BR:n seinää vasten. Surmaniskun
saaneen kasvot vääristyvät ja veri pulppuaa esiin.
Samassa ruumis lysähtää lattialle. Kyllä tässä
elokuvassa oli nyt lopultakin sitä henkeä joka on ollut
kauan kadonneena seikkailuelokuvista.”
 |
| Elmo Lincoln Tarzanina. Kuva Aimo Viherluodon arkistoista. |
Ruissalon poika
Jo pienenä tiesin myös sen, että Aimo oli veljensä
Pentin tapaan ollut luonnon ystävä. Hän rakasti
ukonilmaa, tuota kiehtovaa luonnonilmiötä, joka esiintyy
toistuvasti hänen teksteissäänkin. Hän tunsi
kasvit ja linnut. Hän kannusti kaikkia ihailemaan luontoa:
metsässä tuli kulkea kunnioittaen, roskaamatta ja oksia
turhan päiten katkomatta. Luonnon
ihailijana Aimo oli kiinnostunut myös luonnonsuojelusta,
erityisesti Ruissalon suojelusta.
Kaarlo ja Fanny Wiherluoto, Aimon ja Pentin vanhemmat, ostivat
Ruissalosta pienen kesämökin vuonna 1915. Siitä
lähtien Ruissalon luonto oli veljesten elämän
ytimessä. Kesäpaikasta muodostui oma maailmansa, paratiisi,
elämän keskus joka pysyi senkin jälkeen kun
espanjantauti vei hautaan Aimon ja Pentin vanhemmat jo vuonna 1921.
Talvet asuttiin puutalon hellahuoneessa Portsassa, mutta Ruissaloon
muutettiin kesäksi aina heti kun se oli mahdollista.
Pakkilaatikot olivat pakattuina kesämuuttoa varten usein jo
viikkoja etukäteen. Metsola, monta huonetta käsittävä
puumaja, oli Ruissalon kesien keskuspaikka, jossa kerrottiin
tarinoita, leikittiin ja kehitettiin oma kielikin.
Ruissalon tammilehdot ja metsäpolut kulkivat aina mukana Ammen
ajatuksissa ja kirjoituksissa. Tuntuu selvältä, että
Ruissalo on ollut Aimolle ja Pentille luovuuden pysyvin
ja elinvoimaisin lähde.
Sota-aikana kirjeet sinkoilivat kasarmien ja kotirintaman väliä,
kun Pentti kirjoitti Aimolle rintamalta ja Aimo Pentille kesäpaikan
jasmiinipensaan katveesta (Aimo kuului nostoväkeen heikon
sydämensä vuoksi).
”Ruissalossa lokak. 5. 1941
Pentti, hei!
On kaunis, aurinkoinen syyssunnuntai. Ulkona tuulee hiukan; lämmintä
on 11½ astetta. Oranssinvärinen liikennelentokone on
tullut ja laskee juuri. Putoavat tammenterhot pommittavat vanhaa
keinua.
Tämä uusi tango 'Kaukainen ystäväni' on oikein
harvinaisen kaunis. Eräs parhaitasi!
Lähetän sinulle paketin, joka sisältää
keksejä ja hunajaa. Hunaja on Vibergin emännän
lahjoittama, ja sitä jäi jäljelle vielä puoli
lasillista, jonka lähetän sopivan purkin saatuani. Se on
kovaa, kiteytynyttä, viime vuoden satoa (parempaa kuin tuore).
...”
 |
| Aimon ex libris oli hänen veljensä Pentin laatima. |
Tie seikkailuun
Isoveljeni tajusi Aimon legendaarisuuden jo paljon ennen minua. Hän
sanoi kerran, että haluaisi kirjoittaa salapoliisijuttuja,
joissa päähenkilö Aimo kutsuu avukseen eri
dekkarihenkilöiden haamuja rikoksia ratkomaan.
Parhaimmilllaan Aimon henkinen
perintö on juuri tällaista hykerryttävää
nostalgisuutta. Amme rakasti seikkailua ja romantiikkaa.
Aikuisenakin, vielä nelikymppisenä, hänen mielestään
parhaat elokuvat olivat sellaisia, jotka ”jokaisen pojan pitäisi
nähdä”, lennokkaine miekkataisteluineen, hurjasti
ratsastavine cowboyineen ja öisen linnan viertä hiipivine
sankareineen. Samoin oman elokuvakäsikirjoituksensa hän
laati niin, että päähenkilöt olisivat nuoria,
seikkailuun ajautuvia poikia. Tällainen poika oli hänen
omankin elämänsä päähenkilö: vapaa
sielu, joka sai vaellella lannevaatteessa pitkin Ruissalon lehtoja ja
kertoa tarinoita kesäpaikan puumajassa.
Kirjoittaminen oli Aimon tie seikkailuun. Itse hän ei halunnut
edes jäädä yöksi kylään, puhumattakaan
siitä että olisi matkustanut toiseen maahan. Myös
romanssi – toteutunut tai toteutumatta jäänyt – sai
hahmonsa laulun sanoissa:
Hämyisen illan varjoihin lähdin mietteissäin
kulkemaan,
kun sydän saanut ei rauhaa, ja aatokset paloivat sinua
muistelemaan.
Hämystä leijui yökukkain tuoksu mieleni huumaten.
Ja luona liljojen yöperhot harhaten häilyi
kuin aatoksein sua kaivaten.
(Sinun tähtesi, armain, san. H. Etelä, säv. P.
Viherluoto 1942)
Aimo Viherluoto kuoli aivokasvaimeen Turussa vuonna 1956 juuri 44
vuotta täytettyään. Romantikko, mystikko, uneksija,
haaveilija – sellainen Aimo oli loppuun asti. Oma tutkimusmatkani
jatkuu: Ammen kanssa vaellan Turun linnan puistossa ja laitakadun
hämärissä mustaa ruusua etsien.
