Makupaloja Pentti Viherluoto 100 vuotta -näyttelystä

Turun pääkirjaston aulassa maaliskuun ajan esillä ollut näyttely kokosi yhteen Pentti Viherluodon monipuolista luovaa tuotantoa. Kiehtovimpia lienevät ikivihreiden klassikkokappaleiden käsikirjoitukset - alla muun muassa Aamu Airistolla ja Punaiset lehdet.

Punaiset lehdet sisältää myös viestin Toivo Kärjelle:

"Muusikko Toivo Kärki! Pyydän Teitä ystävällisesti sovittamaan tämän tangon orkesterille (3 viulua, 2 klarinettia, harmonikka ja täysi rytmi). Mutta älkää lähettäkö sovitusta tänne, sillä tulen hakemaan sen luotanne..."

Nähtävillä oli myös valokuvia yhtyeistä ja soittokavereista. Sellaista kotialbumia ei Viherluodoilla olekaan, jossa ei olisi kuvaa spontaanista musiikki-iloitteluista ystävien kesken, olipa vuosikymmen mikä tahansa.

Pentti Viherluodon yhtye suosittautuu - Monipuolinen ohjelmisto. Tanssi- ja viihdemusiikkia, vanhaa ja uutta! Kokoonpano: Hanuri - Antero Hellström. Klarinetti - Eino Nertvala. Basso, (laulu) -Pentti Aro. Kitara, (laulu) - Pentti Viherluoto. Puhelimet: 22821 ja 26757

Iloiset soittoniekat. Lokakuu 1949.

Nähtävillä oli myös nuottijulkaisuja koko vitriinin mitalla. Alla turkulaisen Soitin Laineen julkaisema nuottivihko valssista Meriltä palannut (säv. Pentti Viherluoto, san. Harry Etelä. Pianolle sovittanut Toivo Kärki, svensk text Thure Wahlroos). Ihastuttava kansi kuvituksineen on, kuten tavallista, Pentin käsialaa.

Myös tietokirjailija Juri Nummelin kirjoittaa näyttelystä Julkaisemattomia-blogissaan.

Pentti Viherluoto 100 vuotta

Tänä vuonna on tullut kuluneeksi sata vuotta Pentti Viherluodon syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi Turun pääkirjaston aulassa on ollut maaliskuun ajan nähtävillä laaja, arkistomateriaalista koottu näyttely.

Metrien pituiseessa vitriinissä on ollut esillä valokuvia, nuottikäsikirjoituksia, lehtiartikkeleita, piirroksia, kuvituksia, ad libriksiä, nuottijulkaisuja, äänilevyjä, ansiomerkkejä ja -viirejä, maalauksia, pari soitintakin: espanjalaiseksi nimitetty kitara sekä mandoliini.

Näyttelyn esittelyteksti kuuluu seuraavasti:

"Turun pääkirjaston Aula 3.3. – 31.3. Pentti Viherluoto – 100 vuotta syntymästä. Vuonna 1915 syntyneitä ansioituneita viihdetaiteilijoita ovat Olavi Virta, Toivo Kärki, Tapio Rautavaara sekä kansainväliset tähdet Billy Holiday, Edith Piaf ja Frank Sinatra. Satavuotisiaan juhlivien joukkoon kuuluu myös turkulainen Pentti Viherluoto (9.11.1915 – 19.11 2004). Hänen dramaattiseen ja kiehtovaan elämäntarinaansa voi tutustua näyttelyssä, jossa on esillä nuottimateriaalia, kuvia, tekstejä ja esineitä lähes sadan vuoden varrelta. Samalla voi tutustua myös Pentin Aimo-veljen (alias Timo Haukkala, Harry Etelä, Elmo Tero) töihin."

Näyttely on ollut kiehtova leikkaus läpi 1900-luvun vuosikymmenten ja entisajan Turun. Samalla se on esitellyt vasta jäävuoren huippua kaikesta arkistomateriaalista ja mielenkiintoisista tarinoista.

Kuvan valokuvassa veljekset, vasemmalla Pentti sotamiehen puvussaan ja oikealla Aimo, nauttimassa auringon lämmöstä Ruissalossa. Vieressä on kenttäpostia Aimolta Pentille: "Tämä uusi tango 'Kaukainen ystäväni' on oikein harvinaisen kaunis. Eräs parhaistasi!"

Materiaalia oli koottu myös kolmelle sermille ja kolmeen erilliseen pöytävitriiniin. Etualalla näkyy pöytävitriiniin pystytetty Ruissalo-dioraama.

"Pilven takaa kuuhut kurkistaa, kun usva tammipuiston verhoaa..." (Kuutamon varjoja, 1949, san. A. Viherluoto, säv. P. Viherluoto)

Timo Haukkala: Pistoolin voimalla

Aimo Viherluodon käsinkirjoitettu lännennovelli vuodelta 1929. Kansi samoin Aimon käsialaa. Paperikääreessä huomautus: "Kelpaa melkein tällaisenaan. Alkaa Robertin nyrkin puristuksesta, uusi nimi a--aan(?) lyhyt seloste rosvojen torrorista." Allaoleva ote tekstistä käsittää kaksi ensimmäistä sivua (yht. 47 s.).

"Hiljaisessa metsässä alkoi yhtäkkiä kuulua kovaa melskettä. Kuin ukkosen kumu lähestyi kymmenien ratsujen kavionkapse pitkin polkua. Risut räiskivät, oksat rytisi. Kuului miesten karkeita huutoja ja hevosten korskuntaa. Tuulispään nopeudella kiiti ratsujoukko ohi.
     Miehillä, jotka istuivat satulassa, oli kaikilla suuri pistooli vyöllä, liehuva viitta selässä ja päässä musta, leveälierinen hattu. Rosvoja...
      Tumma varjo vilahti ohi. Vilahti, vilahti, taas, taas, kunnes koko joukko vihurin vauhtia kiiti poispäin. Etenevä melske kaikui metsässä...

Robert Linnasalo istui suuressa nojatuolissa katsoen vakavasti Mattiin ja Tom Turjalaan.
     - Ne ovat olleet toimessa taas: Arpi-Joonas ja hänen joukkonsa.
     Vallitsi hetken hiljaisuus.
     - Kautta Lurjanin torahampaiden! sanoi Robert äkkiä, ja hänen silmänsä leimahtivat. - Sitten on ihme ellemme nyt lannista Viittaratsastajain kirottua sakkia!
     Hän kohotti nyrkkinsä etsien paikkaa mihin saisi iskeä sen, mutta lähellä ei ollut pöytää, eikä muutakaan sellaista, jonka kannen olisi voinut halkaista, siksi tyytyi hän puristamaan sitä ilmassa,
     Matti ja Tom Turjala liikahtivat. Robertin tarmo siirtyi aivankuin telepaattisesti heihin.
     Nopealla ja notkealla liikeellä, jotka olivat luonteenomaisia Robertille silloin, kun hän oli tullut "vaaralliseksi", ponnahti hän nojatuolista seisoalleen.
     - Pojat, pankaa kuntoon itsenne, lähdemme heti matkaan!
..."

Silian-seikkailu XVIII

Itse tarinoitu ja kuvitettu, lyhyt kertomus Pentti Viherluodon käsialaa. Itse sidottu vihkonen nähtävästi vuodelta 1927.

Punainen jälki (Silian-seikkailu XVIII)

Eräänä myrskyisenä syysiltana Silianluolan nostosillan luona – Kormon lähtee ratsain Tiirtiumtravilliin.

Kuoleman lähteen kohdalla hän näkee maassa punaisia täpliä, jotka hän pimeässäkin erottaa veripilkuiksi.

Kormon ei malta olla seuraamatta jälkiä.

Jäljet päättyvät Pääkallovuorelle, jossa hän näkee edestakaisin liikkuvia valoja. Heti arvaa hän siellä olevan daidonien Verijuhlat.

Kormon kohottaa jousensa ja ampuu.

Tästä on seurauksena oikea nuolisade daidonien puolelta.

...

Ja Kormon putoaa alas kummulta kaksi nuolta rinnassa.

...

Daidonit sitovat hänet ja laittavat haavan hänen vasempaan ranteeseensa...

...

Veren tippuessa hänen ranteestaan kantoivat daidonit hänet Pääkallovuorelle.

...

Veri olisi juossut aivan kuivilleen, elleivät silianit olisi viime hetkessä saapuneet.

Culusjan(?) sitoo Kormonin haavan.

Loppu.

Keskiöluonnoksia

Kaksi Pentti Viherluodon laatimaa luonnosta levyn keskiöksi. "Heli" lienee levy-yhtiön nimi.

Mustaa ruusua etsimässä - Aimo Viherluoto 100 vuotta

Harry Etelän salanimellä tunnettu Aimo Viherluoto (1911-1956) oli aikanaan maamme merkittäviä iskelmäsanoittajia. Hän kirjoitti sanat moniin veljensä Pentti Viherluodon kuolemattomiin sävellyksiin. Aimon taiteellinen toiminta katkesi ennenaikaisesti aivokasvaimeen, joka päätti hänen elämänsä 44 vuoden iässä. Kenties siksi sekä Aimon tuotanto että persoona on jäänyt tuntemattomammaksi kuin säveltäjäveljensä.

Kuka oli Aimo Viherluoto? 30-vuotiaalle tetriksellä, spagetilla ja internetillä kasvaneelle tytölle tutkimusmatka vuonna 1911 syntyneen ja 1956 kuolleen isosedän elämään on huikea aikahyppy, nostalgiatrippi, retki toisen ajan Turkuun ja puhelinlankojen aikaan. Silloin ei ollut videoita, älypuhelimia eikä sähköpostia. Aimo Viherluoto ei voinut googlata lempikirjailijaansa vaan kirjoitti tälle ihailijakirjeen Englantiin tiedustellakseen, oliko joitain hänen kirjoistaan mahdollisesti filmatisoitu.

Amme kirjoituspöytänsä ääressä.

Monilahjakas sanoittaja

Ensimmäiset tietoni Aimosta ovat äitini lapsuusmuistoja: ”Amme”, ”Nalle-setä”, äidin isän veli, oli ystävällinen aikuinen, kekseliäs tyyppi ja mainio tarinankertoja.

Pian opin, että Amme oli myös iskelmäsanoittaja Harry Etelä – että hän oli kirjoittanut sanat sellaisiin isoisän sävellyksiin kuin Puhelinlangat laulaa, Punaiset lehdet, Musta ruusu ja Aamu Airistolla. Myöhemmin käsitin, että nämä kappaleet ovat Pentti Viherluodon iskelmätuotannon avainteoksia. Vielä vähän myöhemmin selvisi, että Aimo ei kirjoittanut vain näitä, vaan kymmenittäin muitakin sanoituksia niin veljensä Pentin kuin muidenkin iskelmäsäveltäjien käyttöön.

Ammen sanoitusten sävyä kuvaa hyvin sana goottilaisuus; Harry Etelän monet sanoitukset hehkuvat arvoituksellista melankoliaa. Elokuvakriitikkona tunnettu Tapani Maskula onkin tituleerannut Aimoa alias Harry Etelää ”kotimaisen iskelmän Edgar Allan Poeksi”. Usein tekstit ovat tulvillaan kaihoa:

Sinne, missä meren aallot mahtavina käy, aina kaipailen lemmittyni luo.

Sinne, missä ulapalla rantoja ei näy, sinne kaipailen lemmittyni luo.

Mutta luokseen pääse en, sillä koskaan enää häntä näe en.

Saaliinansa öinen myrsky vei mun kalleimpain,

Vaan yhä kaipailen lemmittyni luo.

(Kaipailen lemmittyni luo, san. H. Etelä, säv. P. Viherluoto 1947)

Tämäkin iskelmäteksti on sellainen, jonka dramatiikka pääsee parhaiten oikeuksiinsa Pentin sävellyksenä. Harmonikkamestari Keijo Lounan mukaan ”Kaipailen lemmittyni luo” on hieno esimerkki sanoittaja-säveltäjäparin saumattomasta yhteistyöstä: ”Aimo kirjoitti kaipuusta, myrskyöistä ja laitakaduista, ja Pentti loihti Höfnerillään kaihoisat sävelet.”

Aimo hallitsi kuitenkin myös humoristisemman tyylilajin. Esimerkiksi ”Laulava papukaija” oli suosittu ohjelmanumero aina kun kokoonnuttiin viettämään iltaa Portsan Vuorelaan veljesten poikamiesboksiin. Sitä esitettiin asiaankuuluvasti hupsuihin asuihin pukeutuneena. Laulun nykyversio – levytetty ensi kerran vuonna 1965 – on oikeastaan siistitty versio alkuperäisestä iloittelusta, jossa papukaija puhkeaa laulamaan ”neekeri-swingiä”. (Välisoiton aikana papukaija-Kalle kuulemma lauloi Louis Armstrongin äänellä ja melko huonolla suomella ”gugguu, gugguu, gaugana gugguu, uimarannalla ruisgudaa”...)

Sittemmin ilmeni, että Aimo sävelsi itsekin iskelmäkappaleita salanimellä Elmo Tero.

Selvä, Aimo osasi siis myös säveltää, ei vain sanoittaa. No, osasiko hän soittaakin? Toki, hän soitti taidokkaasti ainakin mandoliinia ja tietysti hänellä oli myös kaunis lauluääni. Musiikin saralla ja muutenkin Viherluodon veljekset olivat itseoppineita ja luonnostaan lahjakkaita. Aimo hallitsi nuottikirjoituksenkin – siistillä käsialallaan hän uudelleenkirjoitti ulkomuistista nuottikäsikirjoituksia, jotka olivat tuhoutuneet sodan melskeissä.

Lisäksi Aimo oli etevä piirtäjä (mistä kiinnostavimpana esimerkkinä 20-luvulla laaditut sarjakuvavihkot) ja taitava valokuvaaja, näppärä rakentaja ja sisustusarkkitehti. Hänhän se viritti Portsan-kotiin sen salaisen ovikellonkin, jota painamalla sai sisällä kirjahyllyssä nököttävän faaraon silmät vilkkumaan vihreää, aavemaista valoa. Amme oli keksijä ja sydämeltään sivistynyt. Kahdeksanvuotiaana orvoksi jääneenä hänellä ei ollut mahdollisuutta muuhun koulutukseen kuin kansakouluun. Omin avuin hän sitten ahmi tietokirjallisuutta, keräili lehtileikkeitä, opiskeli kieliä ja niin edelleen.

"Eipä ollakaan hätäpoikia", omatekoinen seikkailuvihko vuodelta 1928. Kuvitus Aimo Viherluodon käsialaa.

Kirjailijan kiehtova ääni

Vasta aikuisena huomasin, että aina kun puhutaan isosedästäni, käy ilmi jotain uutta, odottamatonta tai kiinnostavaa.

”- Amme oli muuten myös novellikirjailija. - Niinkö? Kerro lisää!”

Aimo kirjoitti Harry Etelänä ja Timo Haukkalana lyhyitä seikkailu- ja jännitysjuttuja esimerkiksi Turun Sanomien Iltapuhteeksi- ja Kodinosasto-palstoille.

”- Entä tiesitkö, että Aimo kirjoitti myös sellaisiin lehtiin kuin Isku ja Seikkailujen maailma. -Todellako? - Kyllä, kyllä – eikä mitä tahansa juttuja, vaan kauhunovelleja. - Ooh, mahtavaa!”

Se taisi olla mahtavaa myös tietokirjailija Juri Nummelinin mielestä, joka toimitti turkulaiselle pienkustantamo Turbatorille kokoelman Harry Etelän kauhunovelleja vuonna 2007. Nummelin vertaa Harry Etelää H.P. Lovecraftiin ja uskoo, että Amerikassa Aimo Viherluoto olisi voinut luoda uran pulp-novellistina. Etelän kauhunovellituotanto on ollut suomalaisittain uraauurtavaa – esimerkiksi rajujen aiheidensa puolesta. Aimo selvästikin tunsi amerikkalaista roskakirjallisuutta. Myös vampyyreja esiintyi Harry Etelän novelleissa, jotka siten olivat aikaansa edellä. Kauhunovellistina ja myös henkilönä Aimo Viherluoto (joka käytti Harry Etelän ja Timo Haukkalan ohella myös nimimerkkiä Esmond Blake) oli suurelle yleisölle melko tuntematon.

Aimo kirjoitti kauhunovellien lisäksi paljon muunkinlaisia juttuja: varsinkin seikkailutarinoita, mutta myös romansseja, kertomuksia poikaviikarien kepposista ja niin edespäin. Ne väreilevät tiettyä kulttuurihistoriallista aikakautta. Aimo oli kultivoitunut (viihde)kirjallisuuden harrastaja, jonka kirjahylly oli pullollaan kamaa Burroughsin Tarzaneista Blytonin Seikkailujen saareen ja Burnettin Salaiseen puutarhaan. Naapuruston pojat kävivätkin usein tässä yksityiskirjaston lukusalissa sivistämässä itseään ja kuuntelemassa Ammen improvisoitua tarinointia.

Isku-lehden kansikuva Aimo Viherluodon arkistoista.

Filmikärpänen

”- No entä tiesitkö, että Aimo kirjoitteli myös elokuva-alan lehtiin? - Aha, tämähän käy koko ajan kiinnostavammaksi. - Juu juu, Aimo oli suuri elokuvan ystävä, joka paitsi säästi elokuvaliput ja käsiohjelmat, myös keräili kaappikuvia ja mitä kaikkea, tilasi niitä amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä asti.”

Aimo oli intohimoinen elokuvaharrastaja, joka piti tarkkaa kirjaa näkemistään elokuvista, kirjoitti niistä osuvia luonnehdintoja ja kehittyi siinä sivussa alan asiantuntijaksi. Aimo oli mukana turkulaisten Kivimäen veljesten elokuvatuotannoissa ja kirjoitti elokuva-alan lehtiin muun muassa nimimerkeillä Filmikärpänen ja Harry.

Aimo Viherluodon testamenttilahjoituksen nimellä tunnettu kokoelma sijaitsee Turun maakunta-arkistossa Turun elokuvakerhon arkistojen yhteydessä. Se käsittää esimerkiksi elokuvalehtien vuosikertoja, elokuva-aiheisia lehtileikkeitä, filmitähtien valokuvia, elokuva-arvosteluita – ja yhden Aimon oman elokuvakäsikirjoituksenkin!

Ammen naseva tyyli, jolla hän kirjoitti muistiin lyhyitä kommentteja näkemistään elokuvista, kertoo hänen elokuvakriitikon taipumuksistaan. Myös Aimon innostus on tarttuvaa. Päiväkirjamerkinnöissään vuodelta 1941 hän kehuu elokuvaa nimeltä Zorron merkki:

”Onko koskaan nähty niin herkullista miekkailukohtausta kuin Tyrone Powellin ja Basil Rathbonen välinen tässä elokuvassa. Järkevää on ollut sensuurin taholta, että se ei ole pilannut elokuvaa leikkaamalla hätkähdyttävän hyvin tehtyä hienoa kohtausta, jossa TP:n säilä lävistää BR:n seinää vasten. Surmaniskun saaneen kasvot vääristyvät ja veri pulppuaa esiin. Samassa ruumis lysähtää lattialle. Kyllä tässä elokuvassa oli nyt lopultakin sitä henkeä joka on ollut kauan kadonneena seikkailuelokuvista.”

Elmo Lincoln Tarzanina. Kuva Aimo Viherluodon arkistoista.

Ruissalon poika

Jo pienenä tiesin myös sen, että Aimo oli veljensä Pentin tapaan ollut luonnon ystävä. Hän rakasti ukonilmaa, tuota kiehtovaa luonnonilmiötä, joka esiintyy toistuvasti hänen teksteissäänkin. Hän tunsi kasvit ja linnut. Hän kannusti kaikkia ihailemaan luontoa: metsässä tuli kulkea kunnioittaen, roskaamatta ja oksia turhan päiten katkomatta. Luonnon ihailijana Aimo oli kiinnostunut myös luonnonsuojelusta, erityisesti Ruissalon suojelusta.

Kaarlo ja Fanny Wiherluoto, Aimon ja Pentin vanhemmat, ostivat Ruissalosta pienen kesämökin vuonna 1915. Siitä lähtien Ruissalon luonto oli veljesten elämän ytimessä. Kesäpaikasta muodostui oma maailmansa, paratiisi, elämän keskus joka pysyi senkin jälkeen kun espanjantauti vei hautaan Aimon ja Pentin vanhemmat jo vuonna 1921.

Talvet asuttiin puutalon hellahuoneessa Portsassa, mutta Ruissaloon muutettiin kesäksi aina heti kun se oli mahdollista. Pakkilaatikot olivat pakattuina kesämuuttoa varten usein jo viikkoja etukäteen. Metsola, monta huonetta käsittävä puumaja, oli Ruissalon kesien keskuspaikka, jossa kerrottiin tarinoita, leikittiin ja kehitettiin oma kielikin.

Ruissalon tammilehdot ja metsäpolut kulkivat aina mukana Ammen ajatuksissa ja kirjoituksissa. Tuntuu selvältä, että Ruissalo on ollut Aimolle ja Pentille luovuuden pysyvin ja elinvoimaisin lähde.

Sota-aikana kirjeet sinkoilivat kasarmien ja kotirintaman väliä, kun Pentti kirjoitti Aimolle rintamalta ja Aimo Pentille kesäpaikan jasmiinipensaan katveesta (Aimo kuului nostoväkeen heikon sydämensä vuoksi).

”Ruissalossa lokak. 5. 1941

Pentti, hei!

On kaunis, aurinkoinen syyssunnuntai. Ulkona tuulee hiukan; lämmintä on 11½ astetta. Oranssinvärinen liikennelentokone on tullut ja laskee juuri. Putoavat tammenterhot pommittavat vanhaa keinua.

Tämä uusi tango 'Kaukainen ystäväni' on oikein harvinaisen kaunis. Eräs parhaitasi!

Lähetän sinulle paketin, joka sisältää keksejä ja hunajaa. Hunaja on Vibergin emännän lahjoittama, ja sitä jäi jäljelle vielä puoli lasillista, jonka lähetän sopivan purkin saatuani. Se on kovaa, kiteytynyttä, viime vuoden satoa (parempaa kuin tuore).

...”

Aimon ex libris oli hänen veljensä Pentin laatima.

Tie seikkailuun

Isoveljeni tajusi Aimon legendaarisuuden jo paljon ennen minua. Hän sanoi kerran, että haluaisi kirjoittaa salapoliisijuttuja, joissa päähenkilö Aimo kutsuu avukseen eri dekkarihenkilöiden haamuja rikoksia ratkomaan.

Parhaimmilllaan Aimon henkinen perintö on juuri tällaista hykerryttävää nostalgisuutta. Amme rakasti seikkailua ja romantiikkaa. Aikuisenakin, vielä nelikymppisenä, hänen mielestään parhaat elokuvat olivat sellaisia, jotka ”jokaisen pojan pitäisi nähdä”, lennokkaine miekkataisteluineen, hurjasti ratsastavine cowboyineen ja öisen linnan viertä hiipivine sankareineen. Samoin oman elokuvakäsikirjoituksensa hän laati niin, että päähenkilöt olisivat nuoria, seikkailuun ajautuvia poikia. Tällainen poika oli hänen omankin elämänsä päähenkilö: vapaa sielu, joka sai vaellella lannevaatteessa pitkin Ruissalon lehtoja ja kertoa tarinoita kesäpaikan puumajassa.

Kirjoittaminen oli Aimon tie seikkailuun. Itse hän ei halunnut edes jäädä yöksi kylään, puhumattakaan siitä että olisi matkustanut toiseen maahan. Myös romanssi – toteutunut tai toteutumatta jäänyt – sai hahmonsa laulun sanoissa:

Hämyisen illan varjoihin lähdin mietteissäin kulkemaan,

kun sydän saanut ei rauhaa, ja aatokset paloivat sinua muistelemaan.

Hämystä leijui yökukkain tuoksu mieleni huumaten.

Ja luona liljojen yöperhot harhaten häilyi

kuin aatoksein sua kaivaten.

(Sinun tähtesi, armain, san. H. Etelä, säv. P. Viherluoto 1942)

Aimo Viherluoto kuoli aivokasvaimeen Turussa vuonna 1956 juuri 44 vuotta täytettyään. Romantikko, mystikko, uneksija, haaveilija – sellainen Aimo oli loppuun asti. Oma tutkimusmatkani jatkuu: Ammen kanssa vaellan Turun linnan puistossa ja laitakadun hämärissä mustaa ruusua etsien.