Aavetalo Ruissalossa

"Reportaasi" Turun Sanomissa 9.8.1947. Kirjoittajana todennäköisesti Aimo Viherluoto.

Aavetalo Ruissalossa.

Eräs seurue vieraili yöllä talossa, joka aamulla oli hävinnyt.

Kummituspaikalla vanhoja raunioita.

     "Onhan taivaan ja maan välillä paljon sellaista, jota ihminen ei käsitä", kirjoittaa muuan Augusti toimitukselle ja tämän yleispätevän väitteen jatkoksi hän pyytää tilaa lehdessä erään oudon kokemuksen selostukselle, lausuupa vielä toivomuksen, että se julkaistaisiin vakavan todentuntuisena, vaikka "itse suhtautuisittekin siihen mätäkuun uutisena".

     Niin, mätäkuulta juttu tosiaan väkevästi haiskahtaa ja vaikeata siihen on suhtautua vakavan todentuntuisesti, mutta reportteri yritti kuitenkin tosissaan "paneutua" juttuun, jopa niin huolellisesti, että matkusti varta vasten tapahtumapaikalle haastatellakseen aavetta ja mahdollisesti tehdäkseen tuttavuutta talonväen kanssa. Mutta älkäämme kiirehtikö tapahtumien edelle. Annamme ensin puheenvuoron Augustille, joka kertoo seuraavaa:

     "Äskettäin joutui eräs 3-henkinen, kävelyretkellä ollut seurue kokemaan Ruissalossa selvittämättömän tapauksen. Kello oli noin 22.30 mainittujen henkilöiden saapuessa Kuuvan suunnalta Choraeuksen lähteen luo. Taivas oli paksussa pilvessä ja vanhojen tammien alla oli jo aivan pimeää. He jäivät odottamaan linja-autoa lähteen luona oleville penkeille. Pian he huomasivat hämärää valoa pilkoittavan puitten välistä lähteestä läntiseen suuntaan. Valo tuli aivan läheltä, noin 30 metrin päässä olevan rakennuksen kahdesta ikkunasta. Koska oli alkanut sataa ja oikea rankkasade näytti uhkaavan, ja kun linja-auton tuloon oli vielä pitkälti aikaa, lähtivät he rakennusta kohden päästäkseen suojaan sateelta.

     "Rakennus oli tummaksi maalattu yksikerroksinen puutalo, jonka edustalla oli valkoisten, pyöreiden pylväiden kannattama parvekkeen katto ja joitakin köynnöskasveja. Talossa oli neljä henkeä, kaksi miestä, yksi nainen ja poika, jotka istuivat öljylampun valaisemassa huoneessa. He puhuivat keskenään ruotsia. He eivät kiinnittäneet huomiota vieraisiin, ainoastaan nainen mainitsi ohimennen heille jotain ukonilmasta. Toinen miehistä luki koko ajan ääneen jotain kirjaa. Hän näytti sairaalta ja hänellä oli kaulassa paksu, valkoinen huivi.

     "Seurue viipyi talossa noin kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kaupunkia kohden. Myöhemmin huomasi seurueessa ollut nainen unohtaneensa käsilaukkunsa taloon. Hän meni sitä hakemaan seuraavana aamuna. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän ei löytänytkään Choraeuksen lähteen luota minkäänlaista rakennusta. Hänen käsilaukkunsa löytyi sateen liottamana paikalta, missä näytti joskus olleen rakennuksen kivijalka.

     "Kuten melkein kaikki turkulaiset tietävät, ei Choraeuksen lähteen lähistöllä ole minkäänlaisia rakennuksia. Yöllinen vierailu tässä "aavetalossa", jonka valot näkyivät Choraeuksen lähteelle ja joka oli siitä korkeintaan 30 metrin päässä, vaikutti asianomaisista täysin luonnolliselta, lukuunottamatta kummallista, raskasta tunnelmaa, jonka he kaikki olivat tunteneet. Tämä mystillinen tapaus, jonka kertojiin täydellisesti voi luottaa, on herättänyt melkoista huomiota. Jos on turvauduttava "yliluonnolliseen" selitykseen - joka näyttää ainoalta mahdolliselta - on tässä tapahtunut jonkinlainen siirtyminen ajassa. Sitä tukee se seikka, että sillä paikalla missä kertojat yöllä olivat talossa, on todellakin kasvullisuuden peittämät rakennuksen rauniot."

     Siinä "kummituskertomus" koko laajuudessaan. Mielenkiintoa ja jännitystä siitä ei todellakaan puutu. Että vierailijoilla oli "kummallinen, raskas tunnelma", on ainoa reaaliseikka, jonka reportteri ymmärtäisi - paluu Pikku Pukista esim. klo 22.30 aikaan hauskassa seurassa saattaa perin helposti pystyttää jälkitunnelmana pienen talon Ruissalon siimekseen ja jopa harrastaa kielillä puhumista. Mutta, että seurue suhtautuu asiaansa vakavasti vielä jälkeenpäinkin, on vaikeasti tajuttava probleemi.

     Reportteri näki mainitulla paikalla tosiaan maatuneet rakennuksen rauniot pienellä kumpareella, jolla kasvoi puolikorkea tammi sekä erittäin monihaarainen pähkinäpensas. Kivijalkaa peitti siksi turvettuntu maa, ettei sen päällä ole ihan näinä vuosikymmeninä ollut taloa. Muuten kaunis paikka, jolla ei olisi ollenkaan hullumpaa omistaa pientä mökkiä. Mutta ei ollut iltahämärä eikä sade reportterin käydessä ensivierailulla, mikä ehkä selittää, että matkan tulos jäi niin perin proosalliseksi. Augustimme vakavan kirjeen johdosta toivomme kuitenkin, että kaikki ne, jotka rakastavat iltahämyä ja Ruissalon runollisia kävelyteitä, pysähtyvät Choraeuksen lähteen luona tutkimaan, ilmaantuuko sinne mahdollisesti jonakin toisenakin iltana talo asukkaineen ja öljylamppuineen. Emme kuitenkaan suosittele, että muut jättävät lompakkoaan tai käsilaukkuaan pantiksi, sillä kaikilla ei varmasti ole sitä onnea matkassa, että löytäisivät sen seuraavana aamuna edes sateen liottamana.

Luonnonsuojelua

Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.

Eräs Turun historiallisista nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa. Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi virtaa lähteestä näkymättömänä Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.

Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan – Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle – ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen. Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää, aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet. Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja, tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina: siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös luostarililjaa.

Toivottavaa olisi, että Turun kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne heittämästä törystä. Se ei liene ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns. ”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee. Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa, sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on tyypillistä Ruissaloa.

Mielipiteitä iskelmälaulusta

Aimo Viherluodon luonnos mielipidekirjoitukseksi. Ajankohta tuntematon.

Eräs onnistuneen iskelmän päätekijöistä on onnistunut laulusuoritus. Meikäläisten levylaulajien esitykset ovat yleensä kovia ja tunneköyhiä ja vailla vaihtelevaisuutta. Vapaa esittäminen puttuu kokonaan. Nuottijako on tavallisesti aivan exaktinen painetun nuotin kanssa. Mielikuvitus tulisi ottaa avuksi, että saataisiin esiin kappaleen oikea tunnesävy.

On ihmetystä herättävää, että levykustantajamme suosivat huutotyyliä, sillä se ei todellakaan sovi iskelmään. Esimerkiksi oopperalaulaja ei osaa laulaa iskelmää. Siihen vaaditaan paljon, paljon muuta kuin koulutettu ja luja ääni. On kauheaa kuulla kappaleita, joissa laulaja aivan koneellisesti kovalla äänellä huutaa sanat, olivatpa ne sitten kuinka herkät tahansa, sillä hyviä ja herkkiä iskelmätekstejäkin meiltä löytyy. Mieluummin olisi käytettävä kouluttamatontakin ääntä, jos laulaja vain saa esitykseensä lämpöä ja vivahdusrikkautta. Iskelmässä ei ole pääasiana laulajan äänenlaatu vaan esitystapa.

Martti Lohikoski lauloi aikoinaan pehmeällä pianissimoäänellä kaksi levyä, joissa olivat mm. Kappaleet Lennä lempeni laulu, Tumma Juanita ja Lentävän hollantilaisen laulu. Sillä tavalla iskelmiä tulisi laulaa. Verraton on myöskin Kauko Käyhkön esitystapa valssissa Kyläkeinulla kuutamossa ja Unelma-tangossa. Tunnetta ja mielikuvitusta on myöskin Pentti Viherluodon miellyttävissä laulusuorituksissa Pieni polku ja Kaukainen ystävä.

Miksi tällaisia hiljaisia tunneääniä ei käytetä enempää on todellakin ihmetyttävää, koska kaikki niistä pitävät, vaan annetaan jonkin koleaäänisen huutajan paukutella säkeet. Tulee mieleen se, miten puhelimen keksimisen alkuaikoina puhelimen käyttäjät huusivat täyttä kurkkua, että ääni varmasti kuuluisi. Meidän radiotaiteilijamme ehkä ajattelevat samalla tavalla mikrofoonin ääresä. Äänen on kuuluttava varmasti Peräkylään asti! On tietysti olemassa ihmisiä, jotka vaativat, että äänen on oltava suuri ja 'komea', mutta eivät kaikki.

Missä piilossa lymyävät pakosta meidän Bing Crosbymme ja Frankie Sinatramme? Kyllä he jossain ovat olemassa laajassa Suomen maassamme.

Levykustantajillamme on omituinen maku. Tämä kirjoitus ei ole mikään laulun oppitunti, mutta toivottavasti se aikaansaa hiukan miettimistä eräille asianomaisille.

Elokuvakatsaus: "Anderssonskan Kalle"

Aimo Viherluodon kynästä nimimerkillä Esmond.

- - -

Turku, 17.12.1951

Uuden Auran Toimitus,

T u r k u .

Lähetän oheisena teille ”Sunnuntaisivun” elokuvaosastoa varten kirjoituksen ”Anderssonskan Kalle” sekä kaksi siihen liittyvää valokuvaa toivoen, että voitte käyttää ne.

Kuvat pyydän käytön jälkeen palauttamaan.

Kunnioittaen,

Aimo Viherluoto

- - -

Anderssonskan Kalle

Emil Norlanderin klassillinen poikahahmo Anderssonskan Kalle on hyvin tunnettu meilläkin, vaikkakaan kirja pahaksi onneksi ei ole ilmestynyt suomeksi.

   Tuottelias Norlander, joka on kirjoittanut 66 revyytä, 10 huvinäytelmää ja sitäpaitsi 2.000 pakinaa, saavutti suurimman yleisönsuosion teoksella ”Anderssonskan Kalle”. Sen sisältämät humoreskit poikaviikarin kujeista ovat olleet pohjana jo neljälle elokuvalle. Ensimmäiset valmistuivat jo mykän elokuvan päivinä 1920-luvulla ja olivat nimeltään ”Anderssonskan Kalle” ja ”Anderssonskan Kallen uudet kepposet”. Kummassakin niistä esiintyi pääosassa Gösta Alexandersson. Hän oli todellinen keppostentekijäin kuningas, joka hallitsi yksinvaltiaana Luutamäkeä ja sen ympäristöä. Siitä on jo kauan aikaa, kun hän seikkaili valkokankaalla. Mutta hän oli verraton! Hän iski sängynnupit Pilgrenskan kalloon niin, että se raukka näki pitkät ajat tähtiä... hän houkutteli Pilgrenskan pyöräilemään korkealla museopyörällä... hän perusti osakeyhtiön ”Toivo ja Terveys” ja sähkötti muijia niin, että säkenöi. Tämän elokuvan monet hauskat kepposet ovat kuitenkin jo kaukana unhoituksen yössä. 1930-luvun äänielokuvan Anderssonskan Kallen touhut ovat jo paljon lähempänä. Elokuva pyöri kauan ohjelmistoissa, ja moni varmaan vieläkin muistaa sen. Kallen kaltaisen sankarin urotöitä ei hevin unohdeta. Sigurd Wallén oli ohjannut tämän, samoin kuin edellisetkin. Nils Hallberg, vilkas ja sukkela poika, esiintyi tällä kertaa akkojen kauhuna ja harminkappaleena. Hänen ja akkojen välillä vallitsi ainainen sotatila, ja akat olivat tietysti aina alakynnessä, sillä tämä Kalle pani liikekannalle kaikki samoinajattelevat poikaviikarit. He kidnappasivat vannoutuneen vihollisensa Bobergskan, joka pääsi vapaaksi vasta sitten, kun suoritti joukkueen vaatimat lunnaat, makeiskestit koko joukolle... He perustivat luistinradan ja viekoittelivat poliisi Jonssonin ja akat kokeilemaan jääkelkkaa ja muita vetonumeroita sillä seurauksella, että poliisi ja pari akkaa joutui purjehtimaan jäälautalla joella läpi kaupungin... Kalle ”hukkui” ja kummitteli sen jälkeen Pilgrenskan ullakolla, kun hänen luonaan parhaillaan oli kahvikestit.

   Ja nyt saapuu vuoden 1951 Mallia oleva Anderssonskan Kalle Peter Blitz uudessa Wive-Filmin valmistamassa elokuvamukailussa, jonka käsikirjoituksen on Emil Norlanderin henkilökuvien mukaan laatinut Sven Zetterström. Dialogit ovat tunnetun nimimerkin Kar de Mumman käsialaa, musiikki Kai Gullmarin ja Sune Waldimirin.

   Kaikki vanhat tutut ovat mukana: Anderssonska poikineen ja tyttärineen, Bobergska, Pilgrenska, Lövdalska, Petterssonska, konstaapeli Jonsson, Gustav sekä lisäksi Makkara-Aukusti, Hiili-Karlsson ja Allan, ja osat ovat kyvykkäiden ruotsalaisten näyttelijäin käsissä.

   Kallen kepposet lienevät tällä kertaa vielä entistäkin hurjempia, koska sensuuri on katsonut parhaaksi kieltää elokuvan alle 14-vuotiailta.

   Epäilemättä elokuvakassat tulevat huomaamaan selvemmin kuin koskaan ennen, että Suomessa on paljon erittäin pienikokoisia 14-vuotiaita.

   Tervetuloa, Kalle!

   Me tahdomme kaikki mukavasti elokuvatuoleilla istuen seurata seikkailujasi.

   Esmond