Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruissalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruissalo. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. heinäkuuta 2013

Radiolupa


Aimo Viherluodon radiolupa kideradiolle. Ruissalon kesäpaikassa ei ollut sähköä, joten langaton kidekone oli omiaan palvelemaan tiedon- ja musiikinjanoisia. Pienestä, vintille sijoitetusta kideradiosta kuunneltiin kuulokkeilla uutisia ahkerasti varsinkin sota-aikana.


torstai 25. lokakuuta 2012

Aavetalo Ruissalossa

"Reportaasi" Turun Sanomissa 9.8.1947. Kirjoittajana todennäköisesti Aimo Viherluoto.

Aavetalo Ruissalossa.

Eräs seurue vieraili yöllä talossa, joka aamulla oli hävinnyt.

Kummituspaikalla vanhoja raunioita.


     "Onhan taivaan ja maan välillä paljon sellaista, jota ihminen ei käsitä", kirjoittaa muuan Augusti toimitukselle ja tämän yleispätevän väitteen jatkoksi hän pyytää tilaa lehdessä erään oudon kokemuksen selostukselle, lausuupa vielä toivomuksen, että se julkaistaisiin vakavan todentuntuisena, vaikka "itse suhtautuisittekin siihen mätäkuun uutisena".
     Niin, mätäkuulta juttu tosiaan väkevästi haiskahtaa ja vaikeata siihen on suhtautua vakavan todentuntuisesti, mutta reportteri yritti kuitenkin tosissaan "paneutua" juttuun, jopa niin huolellisesti, että matkusti varta vasten tapahtumapaikalle haastatellakseen aavetta ja mahdollisesti tehdäkseen tuttavuutta talonväen kanssa. Mutta älkäämme kiirehtikö tapahtumien edelle. Annamme ensin puheenvuoron Augustille, joka kertoo seuraavaa:

     "Äskettäin joutui eräs 3-henkinen, kävelyretkellä ollut seurue kokemaan Ruissalossa selvittämättömän tapauksen. Kello oli noin 22.30 mainittujen henkilöiden saapuessa Kuuvan suunnalta Choraeuksen lähteen luo. Taivas oli paksussa pilvessä ja vanhojen tammien alla oli jo aivan pimeää. He jäivät odottamaan linja-autoa lähteen luona oleville penkeille. Pian he huomasivat hämärää valoa pilkoittavan puitten välistä lähteestä läntiseen suuntaan. Valo tuli aivan läheltä, noin 30 metrin päässä olevan rakennuksen kahdesta ikkunasta. Koska oli alkanut sataa ja oikea rankkasade näytti uhkaavan, ja kun linja-auton tuloon oli vielä pitkälti aikaa, lähtivät he rakennusta kohden päästäkseen suojaan sateelta.
     "Rakennus oli tummaksi maalattu yksikerroksinen puutalo, jonka edustalla oli valkoisten, pyöreiden pylväiden kannattama parvekkeen katto ja joitakin köynnöskasveja. Talossa oli neljä henkeä, kaksi miestä, yksi nainen ja poika, jotka istuivat öljylampun valaisemassa huoneessa. He puhuivat keskenään ruotsia. He eivät kiinnittäneet huomiota vieraisiin, ainoastaan nainen mainitsi ohimennen heille jotain ukonilmasta. Toinen miehistä luki koko ajan ääneen jotain kirjaa. Hän näytti sairaalta ja hänellä oli kaulassa paksu, valkoinen huivi.
     "Seurue viipyi talossa noin kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kaupunkia kohden. Myöhemmin huomasi seurueessa ollut nainen unohtaneensa käsilaukkunsa taloon. Hän meni sitä hakemaan seuraavana aamuna. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän ei löytänytkään Choraeuksen lähteen luota minkäänlaista rakennusta. Hänen käsilaukkunsa löytyi sateen liottamana paikalta, missä näytti joskus olleen rakennuksen kivijalka.
     "Kuten melkein kaikki turkulaiset tietävät, ei Choraeuksen lähteen lähistöllä ole minkäänlaisia rakennuksia. Yöllinen vierailu tässä "aavetalossa", jonka valot näkyivät Choraeuksen lähteelle ja joka oli siitä korkeintaan 30 metrin päässä, vaikutti asianomaisista täysin luonnolliselta, lukuunottamatta kummallista, raskasta tunnelmaa, jonka he kaikki olivat tunteneet. Tämä mystillinen tapaus, jonka kertojiin täydellisesti voi luottaa, on herättänyt melkoista huomiota. Jos on turvauduttava "yliluonnolliseen" selitykseen - joka näyttää ainoalta mahdolliselta - on tässä tapahtunut jonkinlainen siirtyminen ajassa. Sitä tukee se seikka, että sillä paikalla missä kertojat yöllä olivat talossa, on todellakin kasvullisuuden peittämät rakennuksen rauniot."


     Siinä "kummituskertomus" koko laajuudessaan. Mielenkiintoa ja jännitystä siitä ei todellakaan puutu. Että vierailijoilla oli "kummallinen, raskas tunnelma", on ainoa reaaliseikka, jonka reportteri ymmärtäisi - paluu Pikku Pukista esim. klo 22.30 aikaan hauskassa seurassa saattaa perin helposti pystyttää jälkitunnelmana pienen talon Ruissalon siimekseen ja jopa harrastaa kielillä puhumista. Mutta, että seurue suhtautuu asiaansa vakavasti vielä jälkeenpäinkin, on vaikeasti tajuttava probleemi.
     Reportteri näki mainitulla paikalla tosiaan maatuneet rakennuksen rauniot pienellä kumpareella, jolla kasvoi puolikorkea tammi sekä erittäin monihaarainen pähkinäpensas. Kivijalkaa peitti siksi turvettuntu maa, ettei sen päällä ole ihan näinä vuosikymmeninä ollut taloa. Muuten kaunis paikka, jolla ei olisi ollenkaan hullumpaa omistaa pientä mökkiä. Mutta ei ollut iltahämärä eikä sade reportterin käydessä ensivierailulla, mikä ehkä selittää, että matkan tulos jäi niin perin proosalliseksi. Augustimme vakavan kirjeen johdosta toivomme kuitenkin, että kaikki ne, jotka rakastavat iltahämyä ja Ruissalon runollisia kävelyteitä, pysähtyvät Choraeuksen lähteen luona tutkimaan, ilmaantuuko sinne mahdollisesti jonakin toisenakin iltana talo asukkaineen ja öljylamppuineen. Emme kuitenkaan suosittele, että muut jättävät lompakkoaan tai käsilaukkuaan pantiksi, sillä kaikilla ei varmasti ole sitä onnea matkassa, että löytäisivät sen seuraavana aamuna edes sateen liottamana.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Luonnonsuojelua


Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.

Eräs Turun historiallisista nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa. Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi virtaa lähteestä näkymättömänä Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.

Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan – Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle – ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen. Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää, aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet. Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja, tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina: siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös luostarililjaa.

Toivottavaa olisi, että Turun kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne heittämästä törystä. Se ei liene ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns. ”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee. Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa, sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on tyypillistä Ruissaloa.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Johdantoja Buansljuangin seikkailuihin


Pentti Viherluoto kertoo muistelmateoksessaan "Puhelinlankojen aikaan" kesistä Ruissalossa ja metsän siimekseen rakennetussa majassa, Metsolassa: "Metsolassa me toverukset olimme siliaaneja ja meillä oli oma kieli: mongaler. Sama sana merkitsi Metsolaa. Leikkeihimme kuului juttutuokioita ja kertomuksia. Yksi vuorollaan luki, toiset kuuntelivat. Kun kertomukset loppuivat, Aimo-veli keksi uusia. Me pidimme niistä niin paljon että hän kirjoitti vielä paljon lisää. Me piirsimme myös sarjakuvia, joista koottiin vihkoja. Oli Tarzan-sarjoja, Hölmöläis-sarjoja ja avaruussarjoja. Niitä lainattiin ja luettiin toveripiirissä ahkerasti." 

Näitä kuvitettuja vihkoja on säästynyt kymmenittäin. Useimmat ovat talvisodan pommitusten jäljiltä reunoista palaneita. Monissa vihkojen tarinoissa - samoin kuin muutamissa säästyneissä käsikirjoituksissa -  seikkailee henkilö nimeltä Buansljuang. Hahmon syntymisestä Pentti on muistellut näin: "Holger, kapteeni Eklundin sukulainen, leikki kaiket kesät kanssamme. Leikkikielellämme silianiksi hänen nimensä oli Buansljuang, lyhyemmin vain Buan, ja hän oli Susimetsän linnan hovinarri, josta veljeni kirjoitti lukemattomia kertomuksia."

Alla on luettavissa kolme Aimo Viherluodon kirjoittamaa versiota esipuheeksi Buansljuangin seikkailuihin.  

- - -

"Tämä seikkailujuttu on omistettu – sydämellisin terveisin Roopelta ja kaikilta muilta Susimetsäläisiltä – niille pojille, jotka pitävät oikein huimista seikkailuista.
Timo Haukkala 24.XII.1930"

***

"Paitsi vähäistä romantisointia olen kirjoittanut nämä tarinat täysin totuudenmukaisesti itse sankarilta, Buansljuangilta, Susimetsän Linnan Hovinarrilta kuulemieni kertomusten perusteella.
Syksyllä vuonna 1930 olin vieraana Susimetsän Linnassa. Aina illalla, sen jälkeen kun hyvät yöt oli toivotettu, minä kirjoitin huoneessani tätä seikkailujuttua muistiin. Se on tässä sellaisenaan kuin sen silloin tein. Palattuani Susimetsästä joulun aaton aattona annoin kohta kiihkeästi odottavien ystävieni lukea Buansljuangin uusista elämyksistä. Sen jälkeen käsikirjoitusta on selaillut monen moni jännityksestä väristen ... ja toisinaan naurun kyyneleet näköä haitaten.
Huom! Kaikki kunnia näistä jännityksen ja hyvänolon hetkistä Buansljuangille!
Käsikirjoitus pelastui sotatalvena 1939 tulipalosta kuin ihmeen kautta, mutta alkuosa oli kadonnut. Siitä on jäljellä vain kaksi kuvapiirrosta. Alkutapahtumat on tässä kuitenkin myös lyhyesti kerrottu, joten mitään ei puutu."

***

"14.III.42
Kaikki Buansljuangin seikkailut olisi syytä kirjoittaa muistiin, mutta siitä tulisi ylivoimainen työ. Ne jutut, jotka vuosien kuluessa olen kuullut hänen itsensä kertovan Susimetsän Linnan takkahuoneessa ovat monet sitäpaitsi jo minulta unohtuneet niin, etten muista tarinaa kokonaisuudessaan, vaan jonkun hauskan kommelluksen sieltä, toisen täältä.
Yritän nyt kuitenkin kertoa teille jotain niistä seikkailuista, jotka ovat jääneet aikanaan kertomatta.
(Minun ei tarvinne huomauttaa, että kaikki, mitä puhun, on totta.) Jos jokin seikka joskus vaikuttaa uskomattomalta, on muistettava se, että erikoiselle herrasmiehelle tapahtuu aina erikoisia asioita. Sehän on ilman muuta selvä! Ja Buansljuang ei ole mikään tavallinen ihminen. Nimikin jo sen ilmaisee...
Minulla on kunnia lukea Buansljuang parhaimpiin ystäviini.
(Kauan ei kestä, ennenkuin taas matkustan Susimetsään kuuntelemaan uusia tarinoita. Mutta siihen mennessä ... kerrotaan vanhoja.)"



lauantai 19. marraskuuta 2011

Mustaa ruusua etsimässä - Aimo Viherluoto 100 vuotta


Harry Etelän salanimellä tunnettu Aimo Viherluoto (1911-1956) oli aikanaan maamme merkittäviä iskelmäsanoittajia. Hän kirjoitti sanat moniin veljensä Pentti Viherluodon kuolemattomiin sävellyksiin. Aimon taiteellinen toiminta katkesi ennenaikaisesti aivokasvaimeen, joka päätti hänen elämänsä 44 vuoden iässä. Kenties siksi sekä Aimon tuotanto että persoona on jäänyt tuntemattomammaksi kuin säveltäjäveljensä.

Kuka oli Aimo Viherluoto? 30-vuotiaalle tetriksellä, spagetilla ja internetillä kasvaneelle tytölle tutkimusmatka vuonna 1911 syntyneen ja 1956 kuolleen isosedän elämään on huikea aikahyppy, nostalgiatrippi, retki toisen ajan Turkuun ja puhelinlankojen aikaan. Silloin ei ollut videoita, älypuhelimia eikä sähköpostia. Aimo Viherluoto ei voinut googlata lempikirjailijaansa vaan kirjoitti tälle ihailijakirjeen Englantiin tiedustellakseen, oliko joitain hänen kirjoistaan mahdollisesti filmatisoitu.

Amme kirjoituspöytänsä ääressä.



Monilahjakas sanoittaja

Ensimmäiset tietoni Aimosta ovat äitini lapsuusmuistoja: ”Amme”, ”Nalle-setä”, äidin isän veli, oli ystävällinen aikuinen, kekseliäs tyyppi ja mainio tarinankertoja.
Pian opin, että Amme oli myös iskelmäsanoittaja Harry Etelä – että hän oli kirjoittanut sanat sellaisiin isoisän sävellyksiin kuin Puhelinlangat laulaa, Punaiset lehdet, Musta ruusu ja Aamu Airistolla. Myöhemmin käsitin, että nämä kappaleet ovat Pentti Viherluodon iskelmätuotannon avainteoksia. Vielä vähän myöhemmin selvisi, että Aimo ei kirjoittanut vain näitä, vaan kymmenittäin muitakin sanoituksia niin veljensä Pentin kuin muidenkin iskelmäsäveltäjien käyttöön.
Ammen sanoitusten sävyä kuvaa hyvin sana goottilaisuus; Harry Etelän monet sanoitukset hehkuvat arvoituksellista melankoliaa. Elokuvakriitikkona tunnettu Tapani Maskula onkin tituleerannut Aimoa alias Harry Etelää ”kotimaisen iskelmän Edgar Allan Poeksi”. Usein tekstit ovat tulvillaan kaihoa:

Sinne, missä meren aallot mahtavina käy, aina kaipailen lemmittyni luo.
Sinne, missä ulapalla rantoja ei näy, sinne kaipailen lemmittyni luo.
Mutta luokseen pääse en, sillä koskaan enää häntä näe en.
Saaliinansa öinen myrsky vei mun kalleimpain,
Vaan yhä kaipailen lemmittyni luo.
(Kaipailen lemmittyni luo, san. H. Etelä, säv. P. Viherluoto 1947)

Tämäkin iskelmäteksti on sellainen, jonka dramatiikka pääsee parhaiten oikeuksiinsa Pentin sävellyksenä. Harmonikkamestari Keijo Lounan mukaan ”Kaipailen lemmittyni luo” on hieno esimerkki sanoittaja-säveltäjäparin saumattomasta yhteistyöstä: ”Aimo kirjoitti kaipuusta, myrskyöistä ja laitakaduista, ja Pentti loihti Höfnerillään kaihoisat sävelet.”
Aimo hallitsi kuitenkin myös humoristisemman tyylilajin. Esimerkiksi ”Laulava papukaija” oli suosittu ohjelmanumero aina kun kokoonnuttiin viettämään iltaa Portsan Vuorelaan veljesten poikamiesboksiin. Sitä esitettiin asiaankuuluvasti hupsuihin asuihin pukeutuneena. Laulun nykyversio – levytetty ensi kerran vuonna 1965 – on oikeastaan siistitty versio alkuperäisestä iloittelusta, jossa papukaija puhkeaa laulamaan ”neekeri-swingiä”. (Välisoiton aikana papukaija-Kalle kuulemma lauloi Louis Armstrongin äänellä ja melko huonolla suomella ”gugguu, gugguu, gaugana gugguu, uimarannalla ruisgudaa”...)

Sittemmin ilmeni, että Aimo sävelsi itsekin iskelmäkappaleita salanimellä Elmo Tero.
Selvä, Aimo osasi siis myös säveltää, ei vain sanoittaa. No, osasiko hän soittaakin? Toki, hän soitti taidokkaasti ainakin mandoliinia ja tietysti hänellä oli myös kaunis lauluääni. Musiikin saralla ja muutenkin Viherluodon veljekset olivat itseoppineita ja luonnostaan lahjakkaita. Aimo hallitsi nuottikirjoituksenkin – siistillä käsialallaan hän uudelleenkirjoitti ulkomuistista nuottikäsikirjoituksia, jotka olivat tuhoutuneet sodan melskeissä.
Lisäksi Aimo oli etevä piirtäjä (mistä kiinnostavimpana esimerkkinä 20-luvulla laaditut sarjakuvavihkot) ja taitava valokuvaaja, näppärä rakentaja ja sisustusarkkitehti. Hänhän se viritti Portsan-kotiin sen salaisen ovikellonkin, jota painamalla sai sisällä kirjahyllyssä nököttävän faaraon silmät vilkkumaan vihreää, aavemaista valoa. Amme oli keksijä ja sydämeltään sivistynyt. Kahdeksanvuotiaana orvoksi jääneenä hänellä ei ollut mahdollisuutta muuhun koulutukseen kuin kansakouluun. Omin avuin hän sitten ahmi tietokirjallisuutta, keräili lehtileikkeitä, opiskeli kieliä ja niin edelleen.

"Eipä ollakaan hätäpoikia", omatekoinen seikkailuvihko vuodelta 1928. Kuvitus Aimo Viherluodon käsialaa.




Kirjailijan kiehtova ääni

Vasta aikuisena huomasin, että aina kun puhutaan isosedästäni, käy ilmi jotain uutta, odottamatonta tai kiinnostavaa.
”- Amme oli muuten myös novellikirjailija. - Niinkö? Kerro lisää!”
Aimo kirjoitti Harry Etelänä ja Timo Haukkalana lyhyitä seikkailu- ja jännitysjuttuja esimerkiksi Turun Sanomien Iltapuhteeksi- ja Kodinosasto-palstoille.
”- Entä tiesitkö, että Aimo kirjoitti myös sellaisiin lehtiin kuin Isku ja Seikkailujen maailma. -Todellako? - Kyllä, kyllä – eikä mitä tahansa juttuja, vaan kauhunovelleja. - Ooh, mahtavaa!”
Se taisi olla mahtavaa myös tietokirjailija Juri Nummelinin mielestä, joka toimitti turkulaiselle pienkustantamo Turbatorille kokoelman Harry Etelän kauhunovelleja vuonna 2007. Nummelin vertaa Harry Etelää H.P. Lovecraftiin ja uskoo, että Amerikassa Aimo Viherluoto olisi voinut luoda uran pulp-novellistina. Etelän kauhunovellituotanto on ollut suomalaisittain uraauurtavaa – esimerkiksi rajujen aiheidensa puolesta. Aimo selvästikin tunsi amerikkalaista roskakirjallisuutta. Myös vampyyreja esiintyi Harry Etelän novelleissa, jotka siten olivat aikaansa edellä. Kauhunovellistina ja myös henkilönä Aimo Viherluoto (joka käytti Harry Etelän ja Timo Haukkalan ohella myös nimimerkkiä Esmond Blake) oli suurelle yleisölle melko tuntematon.
Aimo kirjoitti kauhunovellien lisäksi paljon muunkinlaisia juttuja: varsinkin seikkailutarinoita, mutta myös romansseja, kertomuksia poikaviikarien kepposista ja niin edespäin. Ne väreilevät tiettyä kulttuurihistoriallista aikakautta. Aimo oli kultivoitunut (viihde)kirjallisuuden harrastaja, jonka kirjahylly oli pullollaan kamaa Burroughsin Tarzaneista Blytonin Seikkailujen saareen ja Burnettin Salaiseen puutarhaan. Naapuruston pojat kävivätkin usein tässä yksityiskirjaston lukusalissa sivistämässä itseään ja kuuntelemassa Ammen improvisoitua tarinointia.


Isku-lehden kansikuva Aimo Viherluodon arkistoista.




Filmikärpänen

”- No entä tiesitkö, että Aimo kirjoitteli myös elokuva-alan lehtiin? - Aha, tämähän käy koko ajan kiinnostavammaksi. - Juu juu, Aimo oli suuri elokuvan ystävä, joka paitsi säästi elokuvaliput ja käsiohjelmat, myös keräili kaappikuvia ja mitä kaikkea, tilasi niitä amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä asti.”
Aimo oli intohimoinen elokuvaharrastaja, joka piti tarkkaa kirjaa näkemistään elokuvista, kirjoitti niistä osuvia luonnehdintoja ja kehittyi siinä sivussa alan asiantuntijaksi. Aimo oli mukana turkulaisten Kivimäen veljesten elokuvatuotannoissa ja kirjoitti elokuva-alan lehtiin muun muassa nimimerkeillä Filmikärpänen ja Harry.
Aimo Viherluodon testamenttilahjoituksen nimellä tunnettu kokoelma sijaitsee Turun maakunta-arkistossa Turun elokuvakerhon arkistojen yhteydessä. Se käsittää esimerkiksi elokuvalehtien vuosikertoja, elokuva-aiheisia lehtileikkeitä, filmitähtien valokuvia, elokuva-arvosteluita – ja yhden Aimon oman elokuvakäsikirjoituksenkin!
Ammen naseva tyyli, jolla hän kirjoitti muistiin lyhyitä kommentteja näkemistään elokuvista, kertoo hänen elokuvakriitikon taipumuksistaan. Myös Aimon innostus on tarttuvaa. Päiväkirjamerkinnöissään vuodelta 1941 hän kehuu elokuvaa nimeltä Zorron merkki:
”Onko koskaan nähty niin herkullista miekkailukohtausta kuin Tyrone Powellin ja Basil Rathbonen välinen tässä elokuvassa. Järkevää on ollut sensuurin taholta, että se ei ole pilannut elokuvaa leikkaamalla hätkähdyttävän hyvin tehtyä hienoa kohtausta, jossa TP:n säilä lävistää BR:n seinää vasten. Surmaniskun saaneen kasvot vääristyvät ja veri pulppuaa esiin. Samassa ruumis lysähtää lattialle. Kyllä tässä elokuvassa oli nyt lopultakin sitä henkeä joka on ollut kauan kadonneena seikkailuelokuvista.”

Elmo Lincoln Tarzanina. Kuva Aimo Viherluodon arkistoista.



Ruissalon poika

Jo pienenä tiesin myös sen, että Aimo oli veljensä Pentin tapaan ollut luonnon ystävä. Hän rakasti ukonilmaa, tuota kiehtovaa luonnonilmiötä, joka esiintyy toistuvasti hänen teksteissäänkin. Hän tunsi kasvit ja linnut. Hän kannusti kaikkia ihailemaan luontoa: metsässä tuli kulkea kunnioittaen, roskaamatta ja oksia turhan päiten katkomatta. Luonnon ihailijana Aimo oli kiinnostunut myös luonnonsuojelusta, erityisesti Ruissalon suojelusta.
Kaarlo ja Fanny Wiherluoto, Aimon ja Pentin vanhemmat, ostivat Ruissalosta pienen kesämökin vuonna 1915. Siitä lähtien Ruissalon luonto oli veljesten elämän ytimessä. Kesäpaikasta muodostui oma maailmansa, paratiisi, elämän keskus joka pysyi senkin jälkeen kun espanjantauti vei hautaan Aimon ja Pentin vanhemmat jo vuonna 1921.
Talvet asuttiin puutalon hellahuoneessa Portsassa, mutta Ruissaloon muutettiin kesäksi aina heti kun se oli mahdollista. Pakkilaatikot olivat pakattuina kesämuuttoa varten usein jo viikkoja etukäteen. Metsola, monta huonetta käsittävä puumaja, oli Ruissalon kesien keskuspaikka, jossa kerrottiin tarinoita, leikittiin ja kehitettiin oma kielikin.
Ruissalon tammilehdot ja metsäpolut kulkivat aina mukana Ammen ajatuksissa ja kirjoituksissa. Tuntuu selvältä, että Ruissalo on ollut Aimolle ja Pentille luovuuden pysyvin ja elinvoimaisin lähde.
Sota-aikana kirjeet sinkoilivat kasarmien ja kotirintaman väliä, kun Pentti kirjoitti Aimolle rintamalta ja Aimo Pentille kesäpaikan jasmiinipensaan katveesta (Aimo kuului nostoväkeen heikon sydämensä vuoksi).
”Ruissalossa lokak. 5. 1941
Pentti, hei!
On kaunis, aurinkoinen syyssunnuntai. Ulkona tuulee hiukan; lämmintä on 11½ astetta. Oranssinvärinen liikennelentokone on tullut ja laskee juuri. Putoavat tammenterhot pommittavat vanhaa keinua.
Tämä uusi tango 'Kaukainen ystäväni' on oikein harvinaisen kaunis. Eräs parhaitasi!
Lähetän sinulle paketin, joka sisältää keksejä ja hunajaa. Hunaja on Vibergin emännän lahjoittama, ja sitä jäi jäljelle vielä puoli lasillista, jonka lähetän sopivan purkin saatuani. Se on kovaa, kiteytynyttä, viime vuoden satoa (parempaa kuin tuore).
...”

Aimon ex libris oli hänen veljensä Pentin laatima.



Tie seikkailuun

Isoveljeni tajusi Aimon legendaarisuuden jo paljon ennen minua. Hän sanoi kerran, että haluaisi kirjoittaa salapoliisijuttuja, joissa päähenkilö Aimo kutsuu avukseen eri dekkarihenkilöiden haamuja rikoksia ratkomaan.
Parhaimmilllaan Aimon henkinen perintö on juuri tällaista hykerryttävää nostalgisuutta. Amme rakasti seikkailua ja romantiikkaa. Aikuisenakin, vielä nelikymppisenä, hänen mielestään parhaat elokuvat olivat sellaisia, jotka ”jokaisen pojan pitäisi nähdä”, lennokkaine miekkataisteluineen, hurjasti ratsastavine cowboyineen ja öisen linnan viertä hiipivine sankareineen. Samoin oman elokuvakäsikirjoituksensa hän laati niin, että päähenkilöt olisivat nuoria, seikkailuun ajautuvia poikia. Tällainen poika oli hänen omankin elämänsä päähenkilö: vapaa sielu, joka sai vaellella lannevaatteessa pitkin Ruissalon lehtoja ja kertoa tarinoita kesäpaikan puumajassa.
Kirjoittaminen oli Aimon tie seikkailuun. Itse hän ei halunnut edes jäädä yöksi kylään, puhumattakaan siitä että olisi matkustanut toiseen maahan. Myös romanssi – toteutunut tai toteutumatta jäänyt – sai hahmonsa laulun sanoissa:

Hämyisen illan varjoihin lähdin mietteissäin kulkemaan,
kun sydän saanut ei rauhaa, ja aatokset paloivat sinua muistelemaan.
Hämystä leijui yökukkain tuoksu mieleni huumaten.
Ja luona liljojen yöperhot harhaten häilyi
kuin aatoksein sua kaivaten.
(Sinun tähtesi, armain, san. H. Etelä, säv. P. Viherluoto 1942)

Aimo Viherluoto kuoli aivokasvaimeen Turussa vuonna 1956 juuri 44 vuotta täytettyään. Romantikko, mystikko, uneksija, haaveilija – sellainen Aimo oli loppuun asti. Oma tutkimusmatkani jatkuu: Ammen kanssa vaellan Turun linnan puistossa ja laitakadun hämärissä mustaa ruusua etsien.