Helmiä legendaaristen turkulaisveljesten, säveltäjä Pentti Viherluodon (1915-2004) ja kirjailija Aimo Viherluodon (1911-1956) arkistoista ja arkistonhoitajan huomioita tutkimusmatkan varrelta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruissalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruissalo. Näytä kaikki tekstit
torstai 11. heinäkuuta 2013
Radiolupa
Aimo Viherluodon radiolupa kideradiolle. Ruissalon kesäpaikassa ei ollut sähköä, joten langaton kidekone oli omiaan palvelemaan tiedon- ja musiikinjanoisia. Pienestä, vintille sijoitetusta kideradiosta kuunneltiin kuulokkeilla uutisia ahkerasti varsinkin sota-aikana.
torstai 25. lokakuuta 2012
Aavetalo Ruissalossa
"Reportaasi" Turun Sanomissa 9.8.1947. Kirjoittajana todennäköisesti Aimo Viherluoto.
Aavetalo Ruissalossa.
Eräs seurue vieraili yöllä talossa, joka aamulla oli hävinnyt.
Kummituspaikalla vanhoja raunioita.
"Onhan taivaan ja maan välillä paljon sellaista, jota ihminen ei käsitä", kirjoittaa muuan Augusti toimitukselle ja tämän yleispätevän väitteen jatkoksi hän pyytää tilaa lehdessä erään oudon kokemuksen selostukselle, lausuupa vielä toivomuksen, että se julkaistaisiin vakavan todentuntuisena, vaikka "itse suhtautuisittekin siihen mätäkuun uutisena".
Niin, mätäkuulta juttu tosiaan väkevästi haiskahtaa ja vaikeata siihen on suhtautua vakavan todentuntuisesti, mutta reportteri yritti kuitenkin tosissaan "paneutua" juttuun, jopa niin huolellisesti, että matkusti varta vasten tapahtumapaikalle haastatellakseen aavetta ja mahdollisesti tehdäkseen tuttavuutta talonväen kanssa. Mutta älkäämme kiirehtikö tapahtumien edelle. Annamme ensin puheenvuoron Augustille, joka kertoo seuraavaa:
"Äskettäin joutui eräs 3-henkinen, kävelyretkellä ollut seurue kokemaan Ruissalossa selvittämättömän tapauksen. Kello oli noin 22.30 mainittujen henkilöiden saapuessa Kuuvan suunnalta Choraeuksen lähteen luo. Taivas oli paksussa pilvessä ja vanhojen tammien alla oli jo aivan pimeää. He jäivät odottamaan linja-autoa lähteen luona oleville penkeille. Pian he huomasivat hämärää valoa pilkoittavan puitten välistä lähteestä läntiseen suuntaan. Valo tuli aivan läheltä, noin 30 metrin päässä olevan rakennuksen kahdesta ikkunasta. Koska oli alkanut sataa ja oikea rankkasade näytti uhkaavan, ja kun linja-auton tuloon oli vielä pitkälti aikaa, lähtivät he rakennusta kohden päästäkseen suojaan sateelta.
"Rakennus oli tummaksi maalattu yksikerroksinen puutalo, jonka edustalla oli valkoisten, pyöreiden pylväiden kannattama parvekkeen katto ja joitakin köynnöskasveja. Talossa oli neljä henkeä, kaksi miestä, yksi nainen ja poika, jotka istuivat öljylampun valaisemassa huoneessa. He puhuivat keskenään ruotsia. He eivät kiinnittäneet huomiota vieraisiin, ainoastaan nainen mainitsi ohimennen heille jotain ukonilmasta. Toinen miehistä luki koko ajan ääneen jotain kirjaa. Hän näytti sairaalta ja hänellä oli kaulassa paksu, valkoinen huivi.
"Seurue viipyi talossa noin kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kaupunkia kohden. Myöhemmin huomasi seurueessa ollut nainen unohtaneensa käsilaukkunsa taloon. Hän meni sitä hakemaan seuraavana aamuna. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän ei löytänytkään Choraeuksen lähteen luota minkäänlaista rakennusta. Hänen käsilaukkunsa löytyi sateen liottamana paikalta, missä näytti joskus olleen rakennuksen kivijalka.
"Kuten melkein kaikki turkulaiset tietävät, ei Choraeuksen lähteen lähistöllä ole minkäänlaisia rakennuksia. Yöllinen vierailu tässä "aavetalossa", jonka valot näkyivät Choraeuksen lähteelle ja joka oli siitä korkeintaan 30 metrin päässä, vaikutti asianomaisista täysin luonnolliselta, lukuunottamatta kummallista, raskasta tunnelmaa, jonka he kaikki olivat tunteneet. Tämä mystillinen tapaus, jonka kertojiin täydellisesti voi luottaa, on herättänyt melkoista huomiota. Jos on turvauduttava "yliluonnolliseen" selitykseen - joka näyttää ainoalta mahdolliselta - on tässä tapahtunut jonkinlainen siirtyminen ajassa. Sitä tukee se seikka, että sillä paikalla missä kertojat yöllä olivat talossa, on todellakin kasvullisuuden peittämät rakennuksen rauniot."
Siinä "kummituskertomus" koko laajuudessaan. Mielenkiintoa ja jännitystä siitä ei todellakaan puutu. Että vierailijoilla oli "kummallinen, raskas tunnelma", on ainoa reaaliseikka, jonka reportteri ymmärtäisi - paluu Pikku Pukista esim. klo 22.30 aikaan hauskassa seurassa saattaa perin helposti pystyttää jälkitunnelmana pienen talon Ruissalon siimekseen ja jopa harrastaa kielillä puhumista. Mutta, että seurue suhtautuu asiaansa vakavasti vielä jälkeenpäinkin, on vaikeasti tajuttava probleemi.
Reportteri näki mainitulla paikalla tosiaan maatuneet rakennuksen rauniot pienellä kumpareella, jolla kasvoi puolikorkea tammi sekä erittäin monihaarainen pähkinäpensas. Kivijalkaa peitti siksi turvettuntu maa, ettei sen päällä ole ihan näinä vuosikymmeninä ollut taloa. Muuten kaunis paikka, jolla ei olisi ollenkaan hullumpaa omistaa pientä mökkiä. Mutta ei ollut iltahämärä eikä sade reportterin käydessä ensivierailulla, mikä ehkä selittää, että matkan tulos jäi niin perin proosalliseksi. Augustimme vakavan kirjeen johdosta toivomme kuitenkin, että kaikki ne, jotka rakastavat iltahämyä ja Ruissalon runollisia kävelyteitä, pysähtyvät Choraeuksen lähteen luona tutkimaan, ilmaantuuko sinne mahdollisesti jonakin toisenakin iltana talo asukkaineen ja öljylamppuineen. Emme kuitenkaan suosittele, että muut jättävät lompakkoaan tai käsilaukkuaan pantiksi, sillä kaikilla ei varmasti ole sitä onnea matkassa, että löytäisivät sen seuraavana aamuna edes sateen liottamana.
Tunnisteet:
1947,
Aimo Viherluoto,
jännitys,
kauhu,
lehtijuttu,
Ruissalo
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Luonnonsuojelua
Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.
Eräs Turun historiallisista
nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde
Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään
on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä
papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin
kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu
latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan
kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati
virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina
lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle
Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja
merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa.
Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi
virtaa lähteestä näkymättömänä
Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.
Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän
lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan –
Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle –
ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen.
Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun
Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka
Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka
ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä
tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset
ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä
muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää,
aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita
villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat
pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja
lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden
syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta
komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet.
Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja,
tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää
salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun
muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee
paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä
sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä
koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä
viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina:
siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen
jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös
luostarililjaa.
Toivottavaa olisi, että Turun
kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne
heittämästä törystä. Se ei liene
ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä
läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen
lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine
alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin
ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja
leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi
olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat
paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole
myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns.
”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä
koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee.
Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen
tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa,
sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta
ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi
jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen
asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden
puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei
nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle
olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja
sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen
lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on
tyypillistä Ruissaloa.
torstai 29. maaliskuuta 2012
Johdantoja Buansljuangin seikkailuihin
Pentti Viherluoto kertoo muistelmateoksessaan "Puhelinlankojen aikaan" kesistä Ruissalossa ja metsän siimekseen rakennetussa majassa, Metsolassa: "Metsolassa me toverukset olimme siliaaneja ja meillä oli oma kieli: mongaler. Sama sana merkitsi Metsolaa. Leikkeihimme kuului juttutuokioita ja kertomuksia. Yksi vuorollaan luki, toiset kuuntelivat. Kun kertomukset loppuivat, Aimo-veli keksi uusia. Me pidimme niistä niin paljon että hän kirjoitti vielä paljon lisää. Me piirsimme myös sarjakuvia, joista koottiin vihkoja. Oli Tarzan-sarjoja, Hölmöläis-sarjoja ja avaruussarjoja. Niitä lainattiin ja luettiin toveripiirissä ahkerasti."
Näitä kuvitettuja vihkoja on säästynyt kymmenittäin. Useimmat ovat talvisodan pommitusten jäljiltä reunoista palaneita. Monissa vihkojen tarinoissa - samoin kuin muutamissa säästyneissä käsikirjoituksissa - seikkailee henkilö nimeltä Buansljuang. Hahmon syntymisestä Pentti on muistellut näin: "Holger, kapteeni Eklundin sukulainen, leikki kaiket kesät kanssamme. Leikkikielellämme silianiksi hänen nimensä oli Buansljuang, lyhyemmin vain Buan, ja hän oli Susimetsän linnan hovinarri, josta veljeni kirjoitti lukemattomia kertomuksia."
Alla on luettavissa kolme Aimo Viherluodon kirjoittamaa versiota esipuheeksi Buansljuangin seikkailuihin.
- - -
"Tämä
seikkailujuttu on omistettu – sydämellisin terveisin Roopelta
ja kaikilta muilta Susimetsäläisiltä – niille
pojille, jotka pitävät oikein huimista seikkailuista.
Timo Haukkala
24.XII.1930"
***
"Paitsi vähäistä
romantisointia olen kirjoittanut nämä tarinat täysin
totuudenmukaisesti itse sankarilta, Buansljuangilta, Susimetsän
Linnan Hovinarrilta kuulemieni kertomusten perusteella.
Syksyllä
vuonna 1930 olin vieraana Susimetsän Linnassa. Aina illalla, sen
jälkeen kun hyvät yöt oli toivotettu, minä
kirjoitin huoneessani tätä seikkailujuttua muistiin. Se on
tässä sellaisenaan kuin sen silloin tein. Palattuani
Susimetsästä joulun aaton aattona annoin kohta kiihkeästi
odottavien ystävieni lukea Buansljuangin uusista elämyksistä.
Sen jälkeen käsikirjoitusta on selaillut monen moni
jännityksestä väristen ... ja toisinaan naurun
kyyneleet näköä haitaten.
Huom! Kaikki kunnia
näistä jännityksen ja hyvänolon hetkistä
Buansljuangille!
Käsikirjoitus
pelastui sotatalvena 1939 tulipalosta kuin ihmeen kautta, mutta
alkuosa oli kadonnut. Siitä on jäljellä vain kaksi
kuvapiirrosta. Alkutapahtumat on tässä kuitenkin myös
lyhyesti kerrottu, joten mitään ei puutu."
***
"14.III.42
Kaikki
Buansljuangin seikkailut olisi syytä kirjoittaa muistiin, mutta
siitä tulisi ylivoimainen työ. Ne jutut, jotka vuosien
kuluessa olen kuullut hänen itsensä kertovan Susimetsän
Linnan takkahuoneessa ovat monet sitäpaitsi jo minulta
unohtuneet niin, etten muista tarinaa kokonaisuudessaan, vaan jonkun
hauskan kommelluksen sieltä, toisen täältä.
Yritän nyt
kuitenkin kertoa teille jotain niistä seikkailuista, jotka ovat
jääneet aikanaan kertomatta.
(Minun ei tarvinne
huomauttaa, että kaikki, mitä puhun, on totta.) Jos jokin
seikka joskus vaikuttaa uskomattomalta, on muistettava se, että
erikoiselle herrasmiehelle tapahtuu aina erikoisia asioita. Sehän
on ilman muuta selvä! Ja Buansljuang ei ole mikään
tavallinen ihminen. Nimikin jo sen ilmaisee...
Minulla on kunnia
lukea Buansljuang parhaimpiin ystäviini.
(Kauan ei kestä,
ennenkuin taas matkustan Susimetsään kuuntelemaan uusia
tarinoita. Mutta siihen mennessä ... kerrotaan vanhoja.)"
lauantai 19. marraskuuta 2011
Mustaa ruusua etsimässä - Aimo Viherluoto 100 vuotta
Harry Etelän salanimellä tunnettu Aimo Viherluoto
(1911-1956) oli aikanaan maamme merkittäviä
iskelmäsanoittajia. Hän kirjoitti sanat moniin veljensä
Pentti Viherluodon kuolemattomiin sävellyksiin. Aimon
taiteellinen toiminta katkesi ennenaikaisesti aivokasvaimeen, joka
päätti hänen elämänsä 44 vuoden iässä.
Kenties siksi sekä Aimon
tuotanto että persoona on jäänyt tuntemattomammaksi
kuin säveltäjäveljensä.
Kuka oli Aimo Viherluoto? 30-vuotiaalle tetriksellä, spagetilla
ja internetillä kasvaneelle tytölle tutkimusmatka vuonna
1911 syntyneen ja 1956 kuolleen isosedän elämään
on huikea aikahyppy, nostalgiatrippi, retki toisen ajan Turkuun ja
puhelinlankojen aikaan. Silloin ei ollut videoita, älypuhelimia
eikä sähköpostia. Aimo Viherluoto ei voinut googlata
lempikirjailijaansa vaan kirjoitti tälle ihailijakirjeen
Englantiin tiedustellakseen, oliko joitain hänen kirjoistaan
mahdollisesti filmatisoitu.
![]() |
| Amme kirjoituspöytänsä ääressä. |
Monilahjakas sanoittaja
Ensimmäiset tietoni Aimosta ovat äitini lapsuusmuistoja:
”Amme”, ”Nalle-setä”, äidin isän veli, oli
ystävällinen aikuinen, kekseliäs tyyppi ja mainio
tarinankertoja.
Pian opin, että Amme oli myös iskelmäsanoittaja Harry
Etelä – että hän oli kirjoittanut sanat sellaisiin
isoisän sävellyksiin kuin Puhelinlangat laulaa, Punaiset
lehdet, Musta ruusu ja Aamu Airistolla. Myöhemmin käsitin,
että nämä
kappaleet ovat Pentti Viherluodon iskelmätuotannon avainteoksia.
Vielä vähän myöhemmin selvisi, että Aimo ei
kirjoittanut vain näitä, vaan kymmenittäin muitakin
sanoituksia niin veljensä Pentin kuin muidenkin
iskelmäsäveltäjien
käyttöön.
Ammen sanoitusten sävyä
kuvaa hyvin sana goottilaisuus; Harry Etelän monet
sanoitukset hehkuvat arvoituksellista melankoliaa. Elokuvakriitikkona
tunnettu Tapani Maskula onkin tituleerannut Aimoa alias Harry Etelää
”kotimaisen iskelmän Edgar Allan Poeksi”. Usein tekstit ovat
tulvillaan kaihoa:
Sinne, missä meren aallot mahtavina käy, aina kaipailen
lemmittyni luo.
Sinne, missä ulapalla rantoja ei näy, sinne kaipailen
lemmittyni luo.
Mutta luokseen pääse en, sillä koskaan enää
häntä näe en.
Saaliinansa öinen myrsky vei mun kalleimpain,
Vaan yhä kaipailen lemmittyni luo.
(Kaipailen lemmittyni luo, san. H. Etelä, säv. P.
Viherluoto 1947)
Tämäkin
iskelmäteksti on sellainen, jonka dramatiikka pääsee
parhaiten oikeuksiinsa Pentin sävellyksenä.
Harmonikkamestari Keijo
Lounan mukaan ”Kaipailen lemmittyni luo” on hieno esimerkki
sanoittaja-säveltäjäparin saumattomasta yhteistyöstä:
”Aimo kirjoitti kaipuusta, myrskyöistä ja laitakaduista,
ja Pentti loihti Höfnerillään kaihoisat sävelet.”
Aimo hallitsi kuitenkin myös humoristisemman tyylilajin.
Esimerkiksi ”Laulava papukaija” oli suosittu ohjelmanumero aina
kun kokoonnuttiin viettämään iltaa Portsan Vuorelaan
veljesten poikamiesboksiin. Sitä esitettiin asiaankuuluvasti
hupsuihin asuihin pukeutuneena. Laulun nykyversio – levytetty ensi
kerran vuonna 1965 – on oikeastaan siistitty versio alkuperäisestä
iloittelusta, jossa papukaija puhkeaa laulamaan ”neekeri-swingiä”.
(Välisoiton aikana
papukaija-Kalle kuulemma lauloi Louis Armstrongin äänellä
ja melko huonolla suomella ”gugguu, gugguu, gaugana gugguu,
uimarannalla ruisgudaa”...)
Sittemmin ilmeni, että Aimo sävelsi itsekin
iskelmäkappaleita salanimellä Elmo Tero.
Selvä, Aimo osasi siis myös säveltää, ei
vain sanoittaa. No, osasiko hän soittaakin? Toki, hän
soitti taidokkaasti ainakin mandoliinia ja tietysti hänellä
oli myös kaunis
lauluääni. Musiikin saralla ja muutenkin Viherluodon
veljekset olivat itseoppineita ja luonnostaan lahjakkaita. Aimo
hallitsi nuottikirjoituksenkin – siistillä käsialallaan
hän uudelleenkirjoitti ulkomuistista nuottikäsikirjoituksia,
jotka olivat tuhoutuneet sodan melskeissä.
Lisäksi Aimo oli etevä piirtäjä (mistä
kiinnostavimpana esimerkkinä 20-luvulla laaditut
sarjakuvavihkot) ja taitava
valokuvaaja, näppärä rakentaja ja sisustusarkkitehti.
Hänhän se viritti Portsan-kotiin
sen salaisen ovikellonkin, jota painamalla sai sisällä
kirjahyllyssä nököttävän faaraon silmät
vilkkumaan vihreää, aavemaista valoa. Amme oli keksijä
ja sydämeltään sivistynyt. Kahdeksanvuotiaana orvoksi
jääneenä hänellä ei ollut mahdollisuutta
muuhun koulutukseen kuin kansakouluun. Omin avuin hän sitten
ahmi tietokirjallisuutta, keräili lehtileikkeitä, opiskeli
kieliä ja niin edelleen.
![]() |
| "Eipä ollakaan hätäpoikia", omatekoinen seikkailuvihko vuodelta 1928. Kuvitus Aimo Viherluodon käsialaa. |
Kirjailijan kiehtova ääni
Vasta aikuisena huomasin, että aina kun puhutaan isosedästäni,
käy ilmi jotain uutta, odottamatonta tai kiinnostavaa.
”- Amme oli muuten myös novellikirjailija. - Niinkö?
Kerro lisää!”
Aimo kirjoitti Harry Etelänä ja Timo Haukkalana lyhyitä
seikkailu- ja jännitysjuttuja esimerkiksi Turun Sanomien
Iltapuhteeksi- ja Kodinosasto-palstoille.
”- Entä tiesitkö, että Aimo kirjoitti myös
sellaisiin lehtiin kuin Isku ja Seikkailujen maailma. -Todellako? -
Kyllä, kyllä – eikä mitä tahansa juttuja, vaan
kauhunovelleja. - Ooh, mahtavaa!”
Se taisi olla mahtavaa myös tietokirjailija Juri Nummelinin
mielestä, joka toimitti turkulaiselle pienkustantamo
Turbatorille kokoelman Harry Etelän kauhunovelleja vuonna 2007.
Nummelin vertaa Harry Etelää H.P. Lovecraftiin ja uskoo,
että Amerikassa Aimo Viherluoto olisi voinut luoda uran
pulp-novellistina. Etelän
kauhunovellituotanto on ollut suomalaisittain uraauurtavaa –
esimerkiksi rajujen aiheidensa puolesta. Aimo selvästikin tunsi
amerikkalaista roskakirjallisuutta.
Myös vampyyreja esiintyi Harry Etelän novelleissa, jotka
siten olivat aikaansa edellä. Kauhunovellistina ja myös
henkilönä Aimo Viherluoto (joka käytti Harry Etelän
ja Timo Haukkalan ohella myös nimimerkkiä Esmond Blake) oli
suurelle yleisölle melko tuntematon.
Aimo kirjoitti kauhunovellien lisäksi paljon muunkinlaisia
juttuja: varsinkin seikkailutarinoita, mutta myös romansseja,
kertomuksia poikaviikarien kepposista ja niin edespäin. Ne
väreilevät tiettyä kulttuurihistoriallista aikakautta.
Aimo oli kultivoitunut (viihde)kirjallisuuden harrastaja, jonka
kirjahylly oli pullollaan kamaa Burroughsin Tarzaneista Blytonin
Seikkailujen saareen ja Burnettin Salaiseen puutarhaan. Naapuruston
pojat kävivätkin usein tässä yksityiskirjaston
lukusalissa sivistämässä itseään ja
kuuntelemassa Ammen improvisoitua tarinointia.
![]() |
| Isku-lehden kansikuva Aimo Viherluodon arkistoista. |
Filmikärpänen
”- No entä tiesitkö, että Aimo kirjoitteli myös
elokuva-alan lehtiin? - Aha, tämähän käy koko
ajan kiinnostavammaksi. - Juu juu, Aimo oli suuri elokuvan ystävä,
joka paitsi säästi elokuvaliput ja käsiohjelmat, myös
keräili kaappikuvia ja mitä kaikkea, tilasi niitä
amerikkalaisilta tuotantoyhtiöiltä asti.”
Aimo oli intohimoinen elokuvaharrastaja, joka piti tarkkaa kirjaa
näkemistään elokuvista, kirjoitti niistä osuvia
luonnehdintoja ja kehittyi siinä sivussa alan asiantuntijaksi.
Aimo oli mukana turkulaisten Kivimäen veljesten
elokuvatuotannoissa ja kirjoitti elokuva-alan lehtiin muun muassa
nimimerkeillä Filmikärpänen ja Harry.
Aimo Viherluodon testamenttilahjoituksen nimellä tunnettu
kokoelma sijaitsee Turun maakunta-arkistossa Turun elokuvakerhon
arkistojen yhteydessä. Se käsittää esimerkiksi
elokuvalehtien vuosikertoja, elokuva-aiheisia lehtileikkeitä,
filmitähtien valokuvia, elokuva-arvosteluita – ja yhden Aimon
oman elokuvakäsikirjoituksenkin!
Ammen naseva tyyli, jolla hän kirjoitti muistiin lyhyitä
kommentteja näkemistään elokuvista, kertoo hänen
elokuvakriitikon taipumuksistaan. Myös Aimon innostus on
tarttuvaa. Päiväkirjamerkinnöissään vuodelta
1941 hän kehuu elokuvaa nimeltä Zorron merkki:
”Onko koskaan nähty niin herkullista miekkailukohtausta kuin
Tyrone Powellin ja Basil Rathbonen välinen tässä
elokuvassa. Järkevää on ollut sensuurin taholta, että
se ei ole pilannut elokuvaa leikkaamalla hätkähdyttävän
hyvin tehtyä hienoa kohtausta, jossa TP:n säilä
lävistää BR:n seinää vasten. Surmaniskun
saaneen kasvot vääristyvät ja veri pulppuaa esiin.
Samassa ruumis lysähtää lattialle. Kyllä tässä
elokuvassa oli nyt lopultakin sitä henkeä joka on ollut
kauan kadonneena seikkailuelokuvista.”
![]() |
| Elmo Lincoln Tarzanina. Kuva Aimo Viherluodon arkistoista. |
Ruissalon poika
Jo pienenä tiesin myös sen, että Aimo oli veljensä
Pentin tapaan ollut luonnon ystävä. Hän rakasti
ukonilmaa, tuota kiehtovaa luonnonilmiötä, joka esiintyy
toistuvasti hänen teksteissäänkin. Hän tunsi
kasvit ja linnut. Hän kannusti kaikkia ihailemaan luontoa:
metsässä tuli kulkea kunnioittaen, roskaamatta ja oksia
turhan päiten katkomatta. Luonnon
ihailijana Aimo oli kiinnostunut myös luonnonsuojelusta,
erityisesti Ruissalon suojelusta.
Kaarlo ja Fanny Wiherluoto, Aimon ja Pentin vanhemmat, ostivat
Ruissalosta pienen kesämökin vuonna 1915. Siitä
lähtien Ruissalon luonto oli veljesten elämän
ytimessä. Kesäpaikasta muodostui oma maailmansa, paratiisi,
elämän keskus joka pysyi senkin jälkeen kun
espanjantauti vei hautaan Aimon ja Pentin vanhemmat jo vuonna 1921.
Talvet asuttiin puutalon hellahuoneessa Portsassa, mutta Ruissaloon
muutettiin kesäksi aina heti kun se oli mahdollista.
Pakkilaatikot olivat pakattuina kesämuuttoa varten usein jo
viikkoja etukäteen. Metsola, monta huonetta käsittävä
puumaja, oli Ruissalon kesien keskuspaikka, jossa kerrottiin
tarinoita, leikittiin ja kehitettiin oma kielikin.
Ruissalon tammilehdot ja metsäpolut kulkivat aina mukana Ammen
ajatuksissa ja kirjoituksissa. Tuntuu selvältä, että
Ruissalo on ollut Aimolle ja Pentille luovuuden pysyvin
ja elinvoimaisin lähde.
Sota-aikana kirjeet sinkoilivat kasarmien ja kotirintaman väliä,
kun Pentti kirjoitti Aimolle rintamalta ja Aimo Pentille kesäpaikan
jasmiinipensaan katveesta (Aimo kuului nostoväkeen heikon
sydämensä vuoksi).
”Ruissalossa lokak. 5. 1941
Pentti, hei!
On kaunis, aurinkoinen syyssunnuntai. Ulkona tuulee hiukan; lämmintä
on 11½ astetta. Oranssinvärinen liikennelentokone on
tullut ja laskee juuri. Putoavat tammenterhot pommittavat vanhaa
keinua.
Tämä uusi tango 'Kaukainen ystäväni' on oikein
harvinaisen kaunis. Eräs parhaitasi!
Lähetän sinulle paketin, joka sisältää
keksejä ja hunajaa. Hunaja on Vibergin emännän
lahjoittama, ja sitä jäi jäljelle vielä puoli
lasillista, jonka lähetän sopivan purkin saatuani. Se on
kovaa, kiteytynyttä, viime vuoden satoa (parempaa kuin tuore).
...”
![]() |
| Aimon ex libris oli hänen veljensä Pentin laatima. |
Tie seikkailuun
Isoveljeni tajusi Aimon legendaarisuuden jo paljon ennen minua. Hän
sanoi kerran, että haluaisi kirjoittaa salapoliisijuttuja,
joissa päähenkilö Aimo kutsuu avukseen eri
dekkarihenkilöiden haamuja rikoksia ratkomaan.
Parhaimmilllaan Aimon henkinen
perintö on juuri tällaista hykerryttävää
nostalgisuutta. Amme rakasti seikkailua ja romantiikkaa.
Aikuisenakin, vielä nelikymppisenä, hänen mielestään
parhaat elokuvat olivat sellaisia, jotka ”jokaisen pojan pitäisi
nähdä”, lennokkaine miekkataisteluineen, hurjasti
ratsastavine cowboyineen ja öisen linnan viertä hiipivine
sankareineen. Samoin oman elokuvakäsikirjoituksensa hän
laati niin, että päähenkilöt olisivat nuoria,
seikkailuun ajautuvia poikia. Tällainen poika oli hänen
omankin elämänsä päähenkilö: vapaa
sielu, joka sai vaellella lannevaatteessa pitkin Ruissalon lehtoja ja
kertoa tarinoita kesäpaikan puumajassa.
Kirjoittaminen oli Aimon tie seikkailuun. Itse hän ei halunnut
edes jäädä yöksi kylään, puhumattakaan
siitä että olisi matkustanut toiseen maahan. Myös
romanssi – toteutunut tai toteutumatta jäänyt – sai
hahmonsa laulun sanoissa:
Hämyisen illan varjoihin lähdin mietteissäin
kulkemaan,
kun sydän saanut ei rauhaa, ja aatokset paloivat sinua
muistelemaan.
Hämystä leijui yökukkain tuoksu mieleni huumaten.
Ja luona liljojen yöperhot harhaten häilyi
kuin aatoksein sua kaivaten.
(Sinun tähtesi, armain, san. H. Etelä, säv. P.
Viherluoto 1942)
Aimo Viherluoto kuoli aivokasvaimeen Turussa vuonna 1956 juuri 44
vuotta täytettyään. Romantikko, mystikko, uneksija,
haaveilija – sellainen Aimo oli loppuun asti. Oma tutkimusmatkani
jatkuu: Ammen kanssa vaellan Turun linnan puistossa ja laitakadun
hämärissä mustaa ruusua etsien.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





