Timo Haukkala: Pistoolin voimalla

Aimo Viherluodon käsinkirjoitettu lännennovelli vuodelta 1929. Kansi samoin Aimon käsialaa. Paperikääreessä huomautus: "Kelpaa melkein tällaisenaan. Alkaa Robertin nyrkin puristuksesta, uusi nimi a--aan(?) lyhyt seloste rosvojen torrorista." Allaoleva ote tekstistä käsittää kaksi ensimmäistä sivua (yht. 47 s.).

"Hiljaisessa metsässä alkoi yhtäkkiä kuulua kovaa melskettä. Kuin ukkosen kumu lähestyi kymmenien ratsujen kavionkapse pitkin polkua. Risut räiskivät, oksat rytisi. Kuului miesten karkeita huutoja ja hevosten korskuntaa. Tuulispään nopeudella kiiti ratsujoukko ohi.
     Miehillä, jotka istuivat satulassa, oli kaikilla suuri pistooli vyöllä, liehuva viitta selässä ja päässä musta, leveälierinen hattu. Rosvoja...
      Tumma varjo vilahti ohi. Vilahti, vilahti, taas, taas, kunnes koko joukko vihurin vauhtia kiiti poispäin. Etenevä melske kaikui metsässä...

Robert Linnasalo istui suuressa nojatuolissa katsoen vakavasti Mattiin ja Tom Turjalaan.
     - Ne ovat olleet toimessa taas: Arpi-Joonas ja hänen joukkonsa.
     Vallitsi hetken hiljaisuus.
     - Kautta Lurjanin torahampaiden! sanoi Robert äkkiä, ja hänen silmänsä leimahtivat. - Sitten on ihme ellemme nyt lannista Viittaratsastajain kirottua sakkia!
     Hän kohotti nyrkkinsä etsien paikkaa mihin saisi iskeä sen, mutta lähellä ei ollut pöytää, eikä muutakaan sellaista, jonka kannen olisi voinut halkaista, siksi tyytyi hän puristamaan sitä ilmassa,
     Matti ja Tom Turjala liikahtivat. Robertin tarmo siirtyi aivankuin telepaattisesti heihin.
     Nopealla ja notkealla liikeellä, jotka olivat luonteenomaisia Robertille silloin, kun hän oli tullut "vaaralliseksi", ponnahti hän nojatuolista seisoalleen.
     - Pojat, pankaa kuntoon itsenne, lähdemme heti matkaan!
..."

Satu lemmikistä, foxtrot

Nuottikäsikirjoitus "Satu lemmikistä" vuodelta 1932. Säv. Pentti Viherluoto, san. Harry Etelä.

Sanat löytyvät erillisestä tekstivihosta, jossa on kappaleen kohdalla myös merkinnät "Vuorisalo-sarja", "alkujaan Usko Hurmerinnan vihossa" sekä "13.1.1935".

Satu lemmikistä

Haave hauras, suloisin taas mieleheni kangastaa

kun syäntä armaan lemminkin sain öin ja päivin rakastaa

Viel aika tuo muistossain kuin eilen ollut ois

Oi jospa vielä majassain mun lemmikkini laulu sois

Käki kaukaa kaihoten siel kukkuu luona salomaan

Se meitä kutsui lumoten pois satumaita kulkemaan

ja tielle alle askelen kuin lunta leijui vaan:

sirotti tuomet kukkiaan ja sulotuoksut täytti maan

Satu armaan lemmikin ei koskaan unhoittua voi

Se haave hauras, suloisin niin monet onnenhetket loi

Nyt murhe sielun yllättää kun voisin unhoittaa

Niin hiljaa sortuu laulu tää ja silmänurkkaan kyynel jää

Aavetalo Ruissalossa

"Reportaasi" Turun Sanomissa 9.8.1947. Kirjoittajana todennäköisesti Aimo Viherluoto.

Aavetalo Ruissalossa.

Eräs seurue vieraili yöllä talossa, joka aamulla oli hävinnyt.

Kummituspaikalla vanhoja raunioita.

     "Onhan taivaan ja maan välillä paljon sellaista, jota ihminen ei käsitä", kirjoittaa muuan Augusti toimitukselle ja tämän yleispätevän väitteen jatkoksi hän pyytää tilaa lehdessä erään oudon kokemuksen selostukselle, lausuupa vielä toivomuksen, että se julkaistaisiin vakavan todentuntuisena, vaikka "itse suhtautuisittekin siihen mätäkuun uutisena".

     Niin, mätäkuulta juttu tosiaan väkevästi haiskahtaa ja vaikeata siihen on suhtautua vakavan todentuntuisesti, mutta reportteri yritti kuitenkin tosissaan "paneutua" juttuun, jopa niin huolellisesti, että matkusti varta vasten tapahtumapaikalle haastatellakseen aavetta ja mahdollisesti tehdäkseen tuttavuutta talonväen kanssa. Mutta älkäämme kiirehtikö tapahtumien edelle. Annamme ensin puheenvuoron Augustille, joka kertoo seuraavaa:

     "Äskettäin joutui eräs 3-henkinen, kävelyretkellä ollut seurue kokemaan Ruissalossa selvittämättömän tapauksen. Kello oli noin 22.30 mainittujen henkilöiden saapuessa Kuuvan suunnalta Choraeuksen lähteen luo. Taivas oli paksussa pilvessä ja vanhojen tammien alla oli jo aivan pimeää. He jäivät odottamaan linja-autoa lähteen luona oleville penkeille. Pian he huomasivat hämärää valoa pilkoittavan puitten välistä lähteestä läntiseen suuntaan. Valo tuli aivan läheltä, noin 30 metrin päässä olevan rakennuksen kahdesta ikkunasta. Koska oli alkanut sataa ja oikea rankkasade näytti uhkaavan, ja kun linja-auton tuloon oli vielä pitkälti aikaa, lähtivät he rakennusta kohden päästäkseen suojaan sateelta.

     "Rakennus oli tummaksi maalattu yksikerroksinen puutalo, jonka edustalla oli valkoisten, pyöreiden pylväiden kannattama parvekkeen katto ja joitakin köynnöskasveja. Talossa oli neljä henkeä, kaksi miestä, yksi nainen ja poika, jotka istuivat öljylampun valaisemassa huoneessa. He puhuivat keskenään ruotsia. He eivät kiinnittäneet huomiota vieraisiin, ainoastaan nainen mainitsi ohimennen heille jotain ukonilmasta. Toinen miehistä luki koko ajan ääneen jotain kirjaa. Hän näytti sairaalta ja hänellä oli kaulassa paksu, valkoinen huivi.

     "Seurue viipyi talossa noin kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kaupunkia kohden. Myöhemmin huomasi seurueessa ollut nainen unohtaneensa käsilaukkunsa taloon. Hän meni sitä hakemaan seuraavana aamuna. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän ei löytänytkään Choraeuksen lähteen luota minkäänlaista rakennusta. Hänen käsilaukkunsa löytyi sateen liottamana paikalta, missä näytti joskus olleen rakennuksen kivijalka.

     "Kuten melkein kaikki turkulaiset tietävät, ei Choraeuksen lähteen lähistöllä ole minkäänlaisia rakennuksia. Yöllinen vierailu tässä "aavetalossa", jonka valot näkyivät Choraeuksen lähteelle ja joka oli siitä korkeintaan 30 metrin päässä, vaikutti asianomaisista täysin luonnolliselta, lukuunottamatta kummallista, raskasta tunnelmaa, jonka he kaikki olivat tunteneet. Tämä mystillinen tapaus, jonka kertojiin täydellisesti voi luottaa, on herättänyt melkoista huomiota. Jos on turvauduttava "yliluonnolliseen" selitykseen - joka näyttää ainoalta mahdolliselta - on tässä tapahtunut jonkinlainen siirtyminen ajassa. Sitä tukee se seikka, että sillä paikalla missä kertojat yöllä olivat talossa, on todellakin kasvullisuuden peittämät rakennuksen rauniot."

     Siinä "kummituskertomus" koko laajuudessaan. Mielenkiintoa ja jännitystä siitä ei todellakaan puutu. Että vierailijoilla oli "kummallinen, raskas tunnelma", on ainoa reaaliseikka, jonka reportteri ymmärtäisi - paluu Pikku Pukista esim. klo 22.30 aikaan hauskassa seurassa saattaa perin helposti pystyttää jälkitunnelmana pienen talon Ruissalon siimekseen ja jopa harrastaa kielillä puhumista. Mutta, että seurue suhtautuu asiaansa vakavasti vielä jälkeenpäinkin, on vaikeasti tajuttava probleemi.

     Reportteri näki mainitulla paikalla tosiaan maatuneet rakennuksen rauniot pienellä kumpareella, jolla kasvoi puolikorkea tammi sekä erittäin monihaarainen pähkinäpensas. Kivijalkaa peitti siksi turvettuntu maa, ettei sen päällä ole ihan näinä vuosikymmeninä ollut taloa. Muuten kaunis paikka, jolla ei olisi ollenkaan hullumpaa omistaa pientä mökkiä. Mutta ei ollut iltahämärä eikä sade reportterin käydessä ensivierailulla, mikä ehkä selittää, että matkan tulos jäi niin perin proosalliseksi. Augustimme vakavan kirjeen johdosta toivomme kuitenkin, että kaikki ne, jotka rakastavat iltahämyä ja Ruissalon runollisia kävelyteitä, pysähtyvät Choraeuksen lähteen luona tutkimaan, ilmaantuuko sinne mahdollisesti jonakin toisenakin iltana talo asukkaineen ja öljylamppuineen. Emme kuitenkaan suosittele, että muut jättävät lompakkoaan tai käsilaukkuaan pantiksi, sillä kaikilla ei varmasti ole sitä onnea matkassa, että löytäisivät sen seuraavana aamuna edes sateen liottamana.

Luonnonsuojelua

Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.

Eräs Turun historiallisista nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa. Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi virtaa lähteestä näkymättömänä Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.

Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan – Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle – ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen. Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää, aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet. Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja, tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina: siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös luostarililjaa.

Toivottavaa olisi, että Turun kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne heittämästä törystä. Se ei liene ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns. ”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee. Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa, sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on tyypillistä Ruissaloa.

Silian-seikkailu XVIII

Itse tarinoitu ja kuvitettu, lyhyt kertomus Pentti Viherluodon käsialaa. Itse sidottu vihkonen nähtävästi vuodelta 1927.

Punainen jälki (Silian-seikkailu XVIII)

Eräänä myrskyisenä syysiltana Silianluolan nostosillan luona – Kormon lähtee ratsain Tiirtiumtravilliin.

Kuoleman lähteen kohdalla hän näkee maassa punaisia täpliä, jotka hän pimeässäkin erottaa veripilkuiksi.

Kormon ei malta olla seuraamatta jälkiä.

Jäljet päättyvät Pääkallovuorelle, jossa hän näkee edestakaisin liikkuvia valoja. Heti arvaa hän siellä olevan daidonien Verijuhlat.

Kormon kohottaa jousensa ja ampuu.

Tästä on seurauksena oikea nuolisade daidonien puolelta.

...

Ja Kormon putoaa alas kummulta kaksi nuolta rinnassa.

...

Daidonit sitovat hänet ja laittavat haavan hänen vasempaan ranteeseensa...

...

Veren tippuessa hänen ranteestaan kantoivat daidonit hänet Pääkallovuorelle.

...

Veri olisi juossut aivan kuivilleen, elleivät silianit olisi viime hetkessä saapuneet.

Culusjan(?) sitoo Kormonin haavan.

Loppu.

Johdantoja Buansljuangin seikkailuihin

Pentti Viherluoto kertoo muistelmateoksessaan "Puhelinlankojen aikaan" kesistä Ruissalossa ja metsän siimekseen rakennetussa majassa, Metsolassa: "Metsolassa me toverukset olimme siliaaneja ja meillä oli oma kieli: mongaler. Sama sana merkitsi Metsolaa. Leikkeihimme kuului juttutuokioita ja kertomuksia. Yksi vuorollaan luki, toiset kuuntelivat. Kun kertomukset loppuivat, Aimo-veli keksi uusia. Me pidimme niistä niin paljon että hän kirjoitti vielä paljon lisää. Me piirsimme myös sarjakuvia, joista koottiin vihkoja. Oli Tarzan-sarjoja, Hölmöläis-sarjoja ja avaruussarjoja. Niitä lainattiin ja luettiin toveripiirissä ahkerasti." 

Näitä kuvitettuja vihkoja on säästynyt kymmenittäin. Useimmat ovat talvisodan pommitusten jäljiltä reunoista palaneita. Monissa vihkojen tarinoissa - samoin kuin muutamissa säästyneissä käsikirjoituksissa -  seikkailee henkilö nimeltä Buansljuang. Hahmon syntymisestä Pentti on muistellut näin: "Holger, kapteeni Eklundin sukulainen, leikki kaiket kesät kanssamme. Leikkikielellämme silianiksi hänen nimensä oli Buansljuang, lyhyemmin vain Buan, ja hän oli Susimetsän linnan hovinarri, josta veljeni kirjoitti lukemattomia kertomuksia."

Alla on luettavissa kolme Aimo Viherluodon kirjoittamaa versiota esipuheeksi Buansljuangin seikkailuihin.  

- - -

"Tämä seikkailujuttu on omistettu – sydämellisin terveisin Roopelta ja kaikilta muilta Susimetsäläisiltä – niille pojille, jotka pitävät oikein huimista seikkailuista.

Timo Haukkala 24.XII.1930"

***

"Paitsi vähäistä romantisointia olen kirjoittanut nämä tarinat täysin totuudenmukaisesti itse sankarilta, Buansljuangilta, Susimetsän Linnan Hovinarrilta kuulemieni kertomusten perusteella.

Syksyllä vuonna 1930 olin vieraana Susimetsän Linnassa. Aina illalla, sen jälkeen kun hyvät yöt oli toivotettu, minä kirjoitin huoneessani tätä seikkailujuttua muistiin. Se on tässä sellaisenaan kuin sen silloin tein. Palattuani Susimetsästä joulun aaton aattona annoin kohta kiihkeästi odottavien ystävieni lukea Buansljuangin uusista elämyksistä. Sen jälkeen käsikirjoitusta on selaillut monen moni jännityksestä väristen ... ja toisinaan naurun kyyneleet näköä haitaten.

Huom! Kaikki kunnia näistä jännityksen ja hyvänolon hetkistä Buansljuangille!

Käsikirjoitus pelastui sotatalvena 1939 tulipalosta kuin ihmeen kautta, mutta alkuosa oli kadonnut. Siitä on jäljellä vain kaksi kuvapiirrosta. Alkutapahtumat on tässä kuitenkin myös lyhyesti kerrottu, joten mitään ei puutu."

***

"14.III.42

Kaikki Buansljuangin seikkailut olisi syytä kirjoittaa muistiin, mutta siitä tulisi ylivoimainen työ. Ne jutut, jotka vuosien kuluessa olen kuullut hänen itsensä kertovan Susimetsän Linnan takkahuoneessa ovat monet sitäpaitsi jo minulta unohtuneet niin, etten muista tarinaa kokonaisuudessaan, vaan jonkun hauskan kommelluksen sieltä, toisen täältä.

Yritän nyt kuitenkin kertoa teille jotain niistä seikkailuista, jotka ovat jääneet aikanaan kertomatta.

(Minun ei tarvinne huomauttaa, että kaikki, mitä puhun, on totta.) Jos jokin seikka joskus vaikuttaa uskomattomalta, on muistettava se, että erikoiselle herrasmiehelle tapahtuu aina erikoisia asioita. Sehän on ilman muuta selvä! Ja Buansljuang ei ole mikään tavallinen ihminen. Nimikin jo sen ilmaisee...

Minulla on kunnia lukea Buansljuang parhaimpiin ystäviini.

(Kauan ei kestä, ennenkuin taas matkustan Susimetsään kuuntelemaan uusia tarinoita. Mutta siihen mennessä ... kerrotaan vanhoja.)"

Keskiöluonnoksia

Kaksi Pentti Viherluodon laatimaa luonnosta levyn keskiöksi. "Heli" lienee levy-yhtiön nimi.

Mielipiteitä iskelmälaulusta

Aimo Viherluodon luonnos mielipidekirjoitukseksi. Ajankohta tuntematon.

Eräs onnistuneen iskelmän päätekijöistä on onnistunut laulusuoritus. Meikäläisten levylaulajien esitykset ovat yleensä kovia ja tunneköyhiä ja vailla vaihtelevaisuutta. Vapaa esittäminen puttuu kokonaan. Nuottijako on tavallisesti aivan exaktinen painetun nuotin kanssa. Mielikuvitus tulisi ottaa avuksi, että saataisiin esiin kappaleen oikea tunnesävy.

On ihmetystä herättävää, että levykustantajamme suosivat huutotyyliä, sillä se ei todellakaan sovi iskelmään. Esimerkiksi oopperalaulaja ei osaa laulaa iskelmää. Siihen vaaditaan paljon, paljon muuta kuin koulutettu ja luja ääni. On kauheaa kuulla kappaleita, joissa laulaja aivan koneellisesti kovalla äänellä huutaa sanat, olivatpa ne sitten kuinka herkät tahansa, sillä hyviä ja herkkiä iskelmätekstejäkin meiltä löytyy. Mieluummin olisi käytettävä kouluttamatontakin ääntä, jos laulaja vain saa esitykseensä lämpöä ja vivahdusrikkautta. Iskelmässä ei ole pääasiana laulajan äänenlaatu vaan esitystapa.

Martti Lohikoski lauloi aikoinaan pehmeällä pianissimoäänellä kaksi levyä, joissa olivat mm. Kappaleet Lennä lempeni laulu, Tumma Juanita ja Lentävän hollantilaisen laulu. Sillä tavalla iskelmiä tulisi laulaa. Verraton on myöskin Kauko Käyhkön esitystapa valssissa Kyläkeinulla kuutamossa ja Unelma-tangossa. Tunnetta ja mielikuvitusta on myöskin Pentti Viherluodon miellyttävissä laulusuorituksissa Pieni polku ja Kaukainen ystävä.

Miksi tällaisia hiljaisia tunneääniä ei käytetä enempää on todellakin ihmetyttävää, koska kaikki niistä pitävät, vaan annetaan jonkin koleaäänisen huutajan paukutella säkeet. Tulee mieleen se, miten puhelimen keksimisen alkuaikoina puhelimen käyttäjät huusivat täyttä kurkkua, että ääni varmasti kuuluisi. Meidän radiotaiteilijamme ehkä ajattelevat samalla tavalla mikrofoonin ääresä. Äänen on kuuluttava varmasti Peräkylään asti! On tietysti olemassa ihmisiä, jotka vaativat, että äänen on oltava suuri ja 'komea', mutta eivät kaikki.

Missä piilossa lymyävät pakosta meidän Bing Crosbymme ja Frankie Sinatramme? Kyllä he jossain ovat olemassa laajassa Suomen maassamme.

Levykustantajillamme on omituinen maku. Tämä kirjoitus ei ole mikään laulun oppitunti, mutta toivottavasti se aikaansaa hiukan miettimistä eräille asianomaisille.

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 8

8. Viimeinen luku.

Mutta se kirkastuu vielä lyhyeen loppukuvaelmaan.

On hyvin kaunis kesäpäivä. Aurinko heloittaa kirkkaasti, ja sinisellä taivaalla purjehtii hohtavan valkeita poutapilviä.

Mansikkasaaren huvilan pihalla seisoo korkea, harmaa, lommoinen auton-kuvatus, joka on vailla kurasiipiä ja koneen suojusta, mutta joka näyttää siinä päivänpaisteessa kovasti ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta.

Jostain kuuluu puhetta ja monia hiekalla narskuvia askeleita.

”Sielle ole hen matkale valmis”, eräs tuttu ääni sanoo. ”Mine ole pistenyt kukkaset syylarin peehen – ja tahrinut numerolappu savella.”

Joukko ihmisiä tulee esiin oikealta.

Pitkä-Kalle, Jeppe Peloton, herrasväki Tamminen.

Pitkä-Kalle on verrattoman hieno jälleen, heiluttelee keppiään, tepastelee kiiltonahkakengissään ja huiskuttaa puhuessaan valkeita hansikkaitaan. Jeppe – kerrassaan soma kuin prinssi.

He ovat lähdössä pois, kotiin.

” - ja jos se hiinajalaivan omistaja tule vielä tenne rehimä, niin te sano, at salapolisi Pilvi ole jo lehtenyt ulkomaille”, Pitkä-Kalle määrää.

He saapuvat auton luo.

”Nyt me sitten ala sano vaikeat jehyväiset ja tiputta pari tippa vette silmiste. Se ole kamalan vaikea otta eroa nein hauskoita ihmiset – men autta ei voi. Jaha, mine ala teme päästä.”

Pitkä-Kalle tarttuu Anna-Liisan käteen rutistaen ja riuhtoen sitä vimmatusti.

”Hyvesti, hyvesti, neiti Tamminen, ja voi hyvin ja pite hauska ja mite vielä – kun sine mene naimisissa, niin muista katso ain, at ei miehellä ole nenen alla pieni parta.”

Hän hyvästelee naisia kauvan ja lavertelee heidän kanssaan kaikista mahdottomista asioista, yleensä tilanteeseen tuiki sopimattomista.

Jepen osalta kaikki käy nopeasti ja helposti. Mutta Harrin luona tulee tenä.

Pojat ovat ehtineet tulla maailman parhaimmiksi ystävyksiksi ja eroaminen on nyt perin haikea.

Jeppe on koko päivän ajatellut antaa kauniin taskuveitsensä muistoksi Harrille ja kaivaa sen nyt taskustaan esiin. Hän ojentaa sen toverilleen, aikoen sanoa jotaikin – mutta äkkiä täytyy niellä.

Harrin silmät kimaltavat.

”Harri – ehkä minä joskus palaan tänne Mansikkasaareen vielä - ” Jeppe pysähtyy keskelle lausetta, sillä hän kerrassaan masentuu nähdessään suuren kyynelen vierivän Harrin poskea alas.

Ja sitten pienempi poika puhkeaa nyyhkyttämään.

Jeppe koettaa ajatella jotain iloista ja hassunkurista, mutta siitä ei ole apua.

Sydän raskaana hän kääntyy ja astelee hiljaa auton luo.

Pitkä-Kalle kättelee naisia jo kolmannen kerran ja nauttii nähdessään neiti Ruususen pyyhkivän silmiään silkkinenäliinallaan.

”Hyvesti, hyvesti, hyvesti! Ei kannata parku ene. - Ja voi, voi, Harri, onko sinelläkin noin ikeve kun mine lehte pois?”

Jeppe istui autossa odottaen.

Pitkä-Kalle on aikeissa ruveta pokkuroimaan vielä neljännen kerran, mutta jättää sen sentään tekemättä.

”On aika piste mylly key”, hän arvelee ja peräytyy kaksi askelta kumartaen ja raapaisee maata jalallaan, että hiekka tupruaa.

Mutta hyvästijättö jatkuu – ja hyvän aikaa kestää ennenkuin ”mylly” pannaan käyntiin.

Pitkä-Kalle katselee käsiään, jotka kammen kiertämisestä ovat tulleet mustiksi, vetää valkoiset hansikkaansa niihin, kohottaa hattuaan ja nostaa oikean jalkansa korkealle, astuakseen autoon.

Siinä hän sitten istuukin pian, ratissa.

Auto pitää aikamoista räminää ja vapisee kuin hermotautinen, syytäen sinistä savua herrasväki Tammisen päälle.

”Jaha. Kohta mine kaasutta”, Pitkä-Kalle ilmoittaa. ”Kuulkaa nyt!”

Moottori raakuu kuin Ulvilan susi.

”Nyt se läh-tee!”

Ja se lähteekin. Nytkäys vaan, ja se oli lennossa.

Pitkä-Kalle ei ehtinyt huutaa ”hyvestikään” eikä kohottaa hattuaan, sillä hänen täytyi lujasti, molemmin käsin pitää kiinni ohjauspyörästä.

Jeppe kääntyi heiluttamaan kättään. Ja sinne tomupilveen hän näki häipyvän Harrin, Anna-Liisan, rouva Tammisen, neiti Ruususen ja koko Mansikkasaaren.

Seikkailu oli päättynyt.

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 7

7. Suuri kaappaus.

”Jeppee!”

”No?”

”Mene ja pönköttä hilja kajuttan ovi, at ei nummenkivet peese ulos.”

”Kyllä.”

Jeppe nousi kannelle ja horjui kaiteesta kiinni pitäen perään.

Kajuutan oven lukossa oli ulkopuolella avain suulla, ja riemuiten Jeppe kiersi sen kiinni, kiiruhtaen senjälkeen takaisin puhkuvan koneensa luo.

”Selvä on”, hän huusi. ”Lukitsin heidät sinne, ja avain on nyt housuntaskussani.”

”Bravo!” komentotorvi kiljaisi. ”Kuule, kummost akkunalevet siine kajuttas ole? Ei mine ole huomanu katso.”

”Pienet, hyvin pienet.”

”Hurra! Kylle he siel sitten pysy!”

Hetken hiljaisuus.

”Kalle!”

”Jaa?”

”Kuule, eikö Mansikkasaaren laituria jo pian ala näkyä?”

”Ei näky viel.”

”Voi, tiedätkö, jos tämä kattila räjähtää - -”

”Rejehte? Ele saablans, peljette mine pahanpeiveseksi, Jeppe! Mike siel nyt sitten ole tapahtu?”

”Ei mitään – mutta manometrin viisari näyttää sataakymmentä. Ja kattilassa on niin kauhean vähän vettäkin.”

”Otta lise!”

”En minä, tiedätkö, osaa.”

”No ehke se riitä kotiin asti”, Pitkä-Kalle arveli.

Vulcan riensi eteenpäin hirmuvauhtia, kattila tutisi kuin liitoksistaan irralla, ja Jeppe väänsi ja koetteli hanoja, pääsemättä selville, mikä niistä olisi oikea, ja mistä saisi vettä pannuun.

Tilanne oli todella vakavampi, kuin mitä Jeppe ja Pitkä-Kalle yhteensä aavistivatkaan.

Minä hetkenä tahansa saattoi vanha pannu, jonka kyljessä Jeppe-poika hääri, lentää hajalle ja viedä mukanaan pois elämästä hänet, morsiuspukuisen kapteenin, Anna-Liisan sekä Nummenkiven ja sen toisen miehen.

Höyrynpaine oli jo vallan liian suuri, ja yhä se nousi -

Pitkä-Kalle ruorirattaan takana tuijotti silmä kovana merelle.

Hän aikoi nyt suorittaa erään elämänsä suurimman urotyön – pelastaa rikkaan tytön sekä vangita pahantekijän – ja aivan paloi kiihkosta. Täytyi oikein hyppiä ja nostella jalkoja ja hihkua.

”Mitä?” Jeppe kysyi.

”Mine vaan teelle hiukka purka sisu.”

”Näkyykö jo Mansikkasaarta?”

”Ei neky.”

”Voi, en minä uskalla enää olla täällä konehuoneessa – se on jo noussut sataanviiteentoista -”

”Oi hullu – tule tenne ylös minen kanssa ja jette masina pela yksin.”

Jeppe luikersi kannelle – ja kun Pitkä-Kalle näki hänen hätäiset liikkeensä ja pelokkaat kasvonsa, huomasi hän, että leikki nyt oli kaukana.

”Oi hullu, Jeppe! Ei sine osannutkin hoita masina”, hän syytti. ”Jos me nyt lentä ylös pilvi, niin – oi hullu – mine tahtoisi, at joku lihava teti olis kohdalla kun mine puto alas.”

”Mutta, Kalle!” Jeppe huudahti, tuijottaen rannoille. ”Missä me olemme? Mehän olemme ajaneet ohi Mansikkasaaren!”

”Mite? Eisunka, siunako?”

”Kyl-lä! Katso, tuolta niemen takaa laituria vielä hiukan näkyy.”

”Oi hullu!” Pitkä-Kalle kirkui ja väänsi ratasta huntujen kiertyessä käsivarsien ympärille.

Vulcan kääntyi ja kallistui pahasti.

”Älä!” Jeppe huusi. ”Ei kannata yrittää sinne asti. Ennenkuin ehtisimme puoliväliinkään olisimme vainajia. Aja tästä suoraan rantaan; siinä näkyy olevan jonkun talon laituri.”

Vesi vaahtosi heidän ympärillään, ja laaja tyven alue ilmestyi käännöspaikkaan.

Pitkä-Kalle ohjasi kohtisuoraan kohti rantaa. Vulcan tutisi, sen sisuksissa jyskytti ja natisi, ja punainen laituri läheni ja suureni.

Pitkä-Kalle kiskoi signaaliköydestä taukoamatta ja torvi ulvoi mielettömästi.

Tuulen nopeudella he kiitivät kohti rantaa.

”Jeppe! Mene stoppa kone, muuten mene koko pryki nuuskaksi.”

Jeppe katsoi tuskissaan Pitkään-Kalleen.

”Mutta jos kattila pamahtaa niskaani.”

”Jeppe! Anta olla! Mine aja suora keskelle metse!”

Laituri oli jo peloittavan lähellä, ja Vulcan kiiti sitä kohti pikajunan vauhdilla.

Signaalitorvi ulvoi.

Rannallaolevan talon pihalle ilmestyi ihmisiä katsomaan, mikä nyt oli hätänä. Ja se minkä he näkivät, täytti heidän mielensä hämmästyksellä, pelolla ja epäilyksen sekaisella kauhulla.

Laiva ajoi suoraan kohti rantaa – ja millaisella vauhdilla!

Kului muutama unohtumaton silmänräpäys, ja sitten – sitten törmäsi laiva ryskeellä matalaan rantakallioon, liukui seitsemän metriä ylös maalle ja kellahti kyljelleen!

Jokin pitkä, valkopukuinen olento putosi kannelta ja kieri kalliolta kaislikkoon, pieni poika seurasi keränä häntä, ja – PAM – jyrähti kuin ukkonen – laiva peittyi tuleen, valtaviin tuprahteleviin höyrypilviin ja savuun!

Kaislikkoon pudonneet kömpivät kuraisina ylös ja pitkällä oli pistooli kädessään.

He juoksivat palavan laivan luo, josta hetken kuluttua alkoi kuulua ääntä, huutoja ja laukauksia. Savun seasta tuli esiin kaksi miestä kädet ylhäällä, nuori tyttö, jota poikanen piti kädestä ja pitkä hameniekka, asettaan heristellen. Koko tämä joukko lähti nousemaan ylös taloa kohti.

Laiva paloi –

Ensimmäisenä kulkivat miehet, sitten kauhea aave pistooleineen ja viimeisinä tyttö ja poika.

Kun he astuivat portista sisään, juoksivat lapset pakoon portaille ja naisetkin siirtyivät loitommaksi.

”Teelte tule salapolisi Pilvi!” aave huusi. ”Onko teille telefooni?”

”On – on meillä”, isäntä vastasi.

”Jeppe, tesse sine saa pistoli. Pite tarkka vaari nummenkiveistä ja präiskäyttä kohta, jos he liikku yks hiukkakin vaan.”

Salapoliisi juoksi läpi kirkuvan lapsilauman sisään.

”Misse teel ole se telefooni? Tule heti neyttä minulle se, kakarat, tai joutu kasvatuslaitos.”

Eräs tyttö tuli pelokkaana lähemmäksi. ”Tuolla – tuolla se on.”

”Jaha.”

Parilla loikkauksella läpimärkä Pitkä-Kalle oli siellä ja kiersi vimmatusti kampea.

”Heei! Kaupunki!” hän huusi torveen. ”Nopiasti, nopiasti! Teelle ole murhaaja liikkeellä! Saablans, kun ne siel sentraali ole tyhmet! Mihin, vai? Polisikammari!”

Pitkä-Kalle ärjyi puhelimessa kuin juopunut hevoshuijari ja hälyytti poliisiasemalta auton ja kolme etsivää.

”Ja tule pian ja pite kiiru! Palokunta teyty tule myös. Yks laiva palaröyhyttä kallion peele. Juu! Ainakin kuus paloauto teyty tule. - Nekemi!”

Hän vaelsi jälleen pihalle ja otti pistoolin Jepeltä.

”Kuule, Nummenkivi, nyt sine ole joutunut kiikissä ja sinen kaikki pahatyöt oteta ulos. Jaa-jaa, pite kedet ylös vaan!”

Jeppe tuli Pitkän-Kallen luo ja kuiskasi:

”Minä epäilen, että sillä on valeviikset. Ota ne pois.”

”Juu, mine otta”, vastasi Pitkä-Kalle ohimennen, potki märkää hamettaan ja heitti morsiuskruunun maahan.

”Minulle ole epemukava olo. Mine tahto kuivat housut. Nummenkivi, riisu housut heti!”

Nummenkivi seisoi hievahtamatta kädet ylhäällä. Hänen silmänsä kapenivat raoiksi, ja pienien viiksien huiput värähtelivät vihasta.

”Se ole totteleminen, kun Pilvi sano!” Pitkä-Kalle huusi ja ampui ilmaan. ”Housut taika henki!”

Ja Nummenkivi totteli.

Vulcan paloi rantakalliolla yhä, mutta sade oli tauonnut.

Pitkä-Kalle antoi pistoolinsa taas Jepelle, joka tarttui siihen tottuneesti ja tähtäsi roistoja.

”Ja takki sinen pite riisu”, Pitkä-Kalle ilmoitti mennessään Nummenkiven luo ja ottaessaan housut haltuunsa. ”Noin – noin kiltti pojat teke – kiitos paljon!” Ja noit viikset sine ei myös enä tartte!”

Hän repäsi Nummenkiven huulikoristuksista niin, että tämä oli tuuskahtaa silmilleen. Mutta irti ne eivät lähteneet. Hän riuhtaisi uudestaan. Sama tulos.

”Ne ole luonnon karvat, Jeppe”, Pitkä-Kalle sanoi ja jätti miehen rauhaan. ”Nyt mine mene hiuka toi nurkan takana piste housut peelle.”

Hänen 'nurkan takana' ollessaan alkoi kuulua autojen surinaa, torven toitotusta ja kellojen hälyyttävää kilinää kaukaa. Äänet lähenivät nopeasti.

Pitkä-Kalle veti housut takaperin jalkaansa ja vyötti ne sillä tavalla paikoilleen, sillä kiire oli. Lisäksi ne olivat hänelle vallan liian pienet, lahkeet nousivat säärien puoliväliin, ja takki – se oli niin ahdas, että oli pakko kulkea niska kyyryssä.

Parhaaseen aikaan hän sai itsensä kuntoon, sillä hänen loikkiessaan keskipihalle porhalsi musta poliisiauto ulvahdellen metsätieltä, ja sitä seurasivat mahtavat, tulipunaiset paloautot, keinuen kehnolla tiellä, jyristen ja kilisyttäen kellojaan.

”Jaha, annas, Jeppe, pistooli.”

Pitkä-Kalle otti ylvään asennon, koukisti jalkansa ja pyöhisteli vartaloaan, silmäillen pää pystyssä ja kulmakarvat koholla ympärilleen.

Bensiininsavun hajua – melskettä – komennushuutoja.

”Missä palaa?” huudettin.

”Tuol rannassa pala!” Pitkä-Kalle vastasi ja viittasi kädellään kohti Vulcania, joka vielä savuutti hiukan.

Nyt tulivat poliisit pihalle.

”Hyve huomenta, hyve huomenta. Tesse ole kaksi roistot, kun pite vie linnassa”, Pitkä-Kalle selitti kumarrellen.

Mahtavasti hän viittasi historiallismallisella aseellaan vangitsemiaan miehiä.

Eräs etsivistä tuijotti paljaskinttuista Nummenkiveä pitkään ja astui sitten hänen luokseen.

”Vai niin”, hän sanoi. ”Me tapasimme jälleen, herra Kurvinen. Nyt emme eroakaan niin äkkiä, herra Kurvinen, kuin viime kerralla.”

Ja Kurvinen, eli Nummenkivi, pantiin käsirautoihin.

”Se toinen ole sama laji”, Pitkä-Kalle selitti. ”Piste raudat peelle vaan.”

Kun konstaapelit olivat saattaneet molemmat roistot autoon, tulivat etsivät hymyillen onnittelemaan Pitkää-Kallea.

”Tiedättekö, kenen olette vanginneet?” he kysyivät.

”Kurvinen”, Pitkä-Kalle vastasi itseitetoisesti.

”Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Kreivi Kurvisesta, huumausaineitten salakuljettajasta ja murhaajasta, jonka kiinniottamisesta luvattiin satatuhatta?

”Sata tuhata! Marka, vai?”

”Niin, satatuhatta markkaa. Ja se on nyt, kaiken todennäköisyyden mukaan, teidän.”

”Ele saablans! Nyt onni potkasi mineä!”

Pitkän-Kallen iloa ei laimentanut hiukkaakaan palopäällikön kiukku, kun hän tuli haukkumaan turhasta hälytyksestä – päinvastoin.

”Mite turha heelytys se ole? Tuola nouse sauhu viel, ja kun koko Turun palokunta ole teelle niin toimitta jelkisammutus nyt”, hän sanoi.

Kun poliisi ja paloautot olivat lähteneet, ja rauha taas palannut, sanoivat Pitkä-Kalle, Anna-Liisa ja Jeppe Peloton hyvästit kummia kokeneelle talonväelle ja lähtivät hämärtyvää metsätietä pitkin Mansikkasaarta kohti.

”Ja nyt ole kaikki selve!” Pitkä-Kalle huusi. ”Anna-Liisa ole pelastettu ja mine ole saanut kunnia ja satatuhat marka raha.”

”Miten voinkaan kiittää teitä”, Anna-Liisa huokasi.

Taivaanranta siellä, mihin aurinko oli laskenut, oli kirkastunut, ja rusko punasi nyt pilvet ja purppuroi vesihelmissä kimmeltävät puut ja maan saniaiset tarumaisen kauniisti.

Ja nyt kuva himmenee.

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 6

6. Hinaajalaiva Vulcanin aave.

Musta hinaajalaiva Vulcan seisoi Mansikkasaaren laiturissa.

Maailma oli muuttunut hämäräksi kuin myöhään illalla, ja ukkonen jyrisi herkeämättä.

Parrakas, ilkeäsilmäinen kippari käveli kannella ja katsoi kelloaan kärsimättömänä.

”Mitä tällainen viivytteleminen nyt on?” hän murisi, ja kirosi hampaittensa välistä, vilkaisten pilviin. Silloin juoksi pieni poikanen, Harri, maalta päin laiturille.

”Hei!” hän huusi. ”Kuulkaahan, eräs herra Nummenkivi käski teidän nopeasti tulla ylös huvilaan.”

Kippari heitti savukkeen suustaan ja juoksi pitkin laituria maihin, ja samaa kyytiä tietä ylös.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun pensaikosta ilmestyi valkoinen haamu, joka poikasen kanssa hiipi laivaan.

Kun he pääsivät konehuoneeseen johtavan oven luo, veti haamu hameensa alta perunanuijan ja hyökkäsi sisään.

Huiskis! Hän humautti koneenkäyttäjän tainnoksiin.

”Siine se oli! Samalla taval meni kun piikatyttökin. Hake, Jeppe, nyöri!”

Poika heitti sisään köysivyyhden. Ja pian oli koneenkäyttäjä sidottu kuin parhain paketti.

Pitkä-Kalle raahasi hänet maihin ja kieritti keskelle pensaikkoa.

Sitten takaisin laivaan!

He kätkeytyivät konehuoneeseen odottamaan kipparin tuloa.

Mutta tämä viipyi.

Jeppe oli kuulevinaan talon suunnalta auton surinaa ja myöhemmin naisen tukahdutetun kirkaisun.

”Jos Nummenkivi nyt on tullut”, hän sanoi Pitkälle-Kallelle, ”ja saapuu tänne kipparin ja joidenkin muiden miesten kanssa, Anna-Liisa mukanaan. Mitä silloin teemme?”

”Me ampu”, Pitkä-Kalle sanoi ja kurkisti ulos.

”Mutta jos sattuu Anna-Liisaan – ethän ole niin tarkka tähtäämään.”

”Oi hullu! Ei mine ole tarkka vai? Ele laverta, poika!”

”Ja ota huomioon, että heillä voi myös olla ampuma-aseita.”

”Oi hullu! Kuin sinelle ole se viisaus niin paljon, vaikka sine ole niin nuori”, Pitkä-Kalle ihmetteli. ”Me lehte heti pois ja koitta joku muu konsti.”

Mutta juuri kun he pistivät päänsä ulos konehuoneen ovesta, näkivät he kolmen miehen suurta vaatteeseen käärittyä myttyä kantaen tulevan juosten tietä pitkin rantaan.

”Oi hullu! Takaisin! Herre Juumala sente!”

Jeppe piiloutui pimeimpään nurkkaan ja Pitkä-Kalle veti oven kiinnemmäksi.

”Ollaan täällä ihan hiljaa. Ei meillä ole mitään hätää. Minä neuvon sinulle, miten konetta on hoidettava”, Jeppe kuiskasi.

Jeppe oli monta kertaa matkustanut eräässä pienessä höyrypurressa, jonka konemestarin hän tunsi hyvin, ja jonka ammattiin hän luuli olevansa täysin perehtynyt.

Pitkä-Kalle innostui vaarasta huolimatta ja hän oli perin merkillinen näky hykerrellessään käsiään siinä, morsiuspuvussaan.

Miehet saapuivat laivaan, joku kuului irroittelevan kiinnikeköysiä; ja joku juoksi raskain askelin kajuuttaan. Ovi paukahti.

Samassa kuului konehuoneeseen komentosuppilosta kipparin karjaisu:

”Eteenpäin! - Täysi vauhti!”

Jeppe riensi neuvomaan vipujen ja kaikkien outojen laitteitten kimpussa häärivää Pitkä-Kallea.

Kone alkoi jyskyttää, ja niin lähdettiin liikkeelle. Mansikkasaaren laituri jäi.

Pitkä-Kalle nojasi käsiään polviinsa ja tuijotti hanoja, venttiilejä ja viisareita hymyillen itsekseen.

Sitten hän kääntyi Jepen puoleen ja kuiskasi:

”Kuule, kuin se saa menemä oikein hullun kovi?”

”Aja hiiliä pesään.”

Pitkä-Kalle tarttui lapioon ja avasi uuninluukun.

Jeppe oli nauruaan pidätellessään tukehtua, niin hullunkurinen näky oli morsiuspukuinen, kalpeanaamaine lämmittäjä, joka koivet harallaan ja hunnut liehuen syyti kivihiiliä hehkuvaan uuniin.

Ja Vulcan kynti merta, ja sakea, sysimusta savu pursusi sen savutorvesta jääden leijailemaan vetten ylle.

Sähköiset pilvet taivaalla kipenöivät vimmatusti, ja suunnaton jyrinä vapisutti ilmaa. Yli tummuneen meren kulki vihainen tuulenpuuska, ja laineita ilmestyi.

Nummenkivi ja toinen mies olivat sulkeutuneet kajuuttaan ja vetäneet verhot ikkunain eteen, estääkseen Anna-Liisan näkemästä ulos ja salamain häikäisevien välkähdysten tunkeutumasta sisään.

Kippari sadatteli ruorirattaansa takana ja tuijotti tummanvihreäksi muuttuneelle ulapalle, missä vaahtopäitä jo näkyi.

”Etkös sinä, helkutin Heinonen, saa enemmän vauhtia päälle!” hän huusi komentotorveen.

Pitkä-Kalle alhaalla veti henkeä sisäänsä ja hönkäsi römeällä kurkkuäänellä vastaan:

”Koht rupe menemä!”

Mutkainen salama singahti alas taivaasta ja repivä räjähdys seurasi sitä välittömästi. Alkoi rankasti sataa valtavia pisaroita, jotka lätisivät veteen ja loiskuivat Vulcanin kannelle.

Tuntui kuin tämä olisi ollut merkki luonnonvoimien raivon purkauksen alkamiseen, sillä nyt todella puhkesi horna valloilleen.

Satoi, jyrisi, tuuli ja salamoi, ja meri myllersi pimeänä ja peloittavana.

Vulcan heittelehti kohisevilla aalloilla.

”Kuin nyt tuli yö yhtäki, oi hullu?” Pitkä-Kalle ihmetteli, kompastuen laahushameeseensa ja kierien kaksi kertaa seinästä seinään.

”Teme ole kauhia!” hän huusi ja konttasi koneen luo. ”Nyt tule vissi maailmanloppu! Mene stoppa kone!”

”Ei, ei!” Jeppe huudahti.

Mutta ennenkuin hän ehti estää, oli Pitkä-Kalle tehnyt sen.

”Mikä nyt tuli, Heinonen?” karjui komentosuppilo.

”Maailmanloppu tule!” Pitkä-Kalle huusi.

”Mitä?”

Jeppe pani koneen jälleen käyntiin, ja Pitkä-Kalle ehätti huutamaan:

”Nyt se mene taas! Aja ranta heti, mine tule merikipeä!”

”Oletkos sinä, Heinos-parka, mennyt päästäsi sekaisin siellä?”

Hetken kuluttua Jeppe, joka katsoi ovesta ulos, perääntyi kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

”Hän tulee tänne! Missä sinun nuijasi on?”

Pitkä-Kalle haparoi perunanuijan lattialta ja kohotti sen päänsä yläpuolelle valmiiksi.

Kun kippari ilmestyi aukolle, huitaisi Pitkä-Kalle rajusti sinnepäin. Mutta heittyvässä aluksessa isku osuikin oven pieleen.

Kippari väisti. Samassa tuli melkein vuorenkorkuinen hyöky ja huljahti yli kannen – konehuonekin tuli puolilleen vettä – ja sen jälkeen ei kipparia näkynyt enää missään.

Hinaajalaiva Vulcan ajelehti ohjaajatta.

Sidottuna ollut, mutta nyt valloilleen päässyt ruoriratas pyöri vimmatusti – ja tuulen alapuolella tärskyi karikkoinen kallioranta.

”Kalle! Nyt sinusta tulee kippari!” Jeppe huusi. ”Mene ohjaushyttiin! Minä hoidan konetta!”

Myrskyävällä merellä, yömustan taivaan alla kulki laiva; tuuli vei sen savun mukanaan sateeseen ja suolaisen veden pärskeeseen, ja kannella – kannella, seiniin tarrautuneena vaelsi pitkä, valkopukuinen haamu ohjaushyttiä kohti – Vulcan oli kuin todellinen kummituslaiva.

Ensi töikseen Pitkä-Kalle käänsi laivan kokonaan ympäri – ja niin lähdettiin takaisin sinne, mistä oli tultukin.

”Jeppe!” Pitkä-Kalle huusi komentotorveen.

”Mitä, Kalle?” kuului pojan ääni.

”Etenpäi! - Kova vauhti!”

”Kyllä, kapteeni.”

”Jeppee!”

”No, mitä?”

”Teelle ole hiukka hauska.”

”Varmasti.”

Vulcan ponnisteli eteenpäin. Kannen yli löi vettä, toisinaan, perän kohotessa aallonharjalle, pyöri potkuri vinhasti tyhjänä, ja kone tutatti kuin viimeistä päivää.

Pahin ukkonen oli mennyt jo ohi, mutta vieläkin silloin tällöin leimahti koko taivas kuin tuleen vilkkuvaan ja rätisevään.

”Kalle!”

”Jaa-a?”

”Varo kareja!”

”Kylle mine varo. Piste sine kovempi heke peelle vaan!”

Jeppe ajoi hiiliä uuniin ja ahersi aivan nokisena kasvoiltaan siellä kuumuudessa.

Manometrin vapiseva viisari osoitti yhdeksääkymmentä –

Ja äkkiä alkoi varaventtiili ulvoa - - -

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 5

5. Hetki ole lyöny!

Iltapäivä tuli Mansikkasaareen perin uhkaavin entein.

Valtavia, synkkiä pilviröykkiöitä oli ilmestynyt kuumuutta kipenöivälle taivaalle, ja jossain etäällä jyrisi ukkonen kumeana.

Puutarhassa ei lehtikään liikahtanut, ja ohuen, savunkaltaisen usvaverhon läpi tunkeutuva auringonpaiste lepäsi punertavana poluilla.

Jeppe Peloton asteli yläkerrokseen johtavia portaita myöten ylös kummallinen levottomuus mielessään.

Hän oli yksin. Harri oli hävinnyt puolitoista tuntia sitten – ainakin Jepen mielestä selittämättömällä tavalla.

Rouva Tamminen oli sanonut Harrin joka päivä käyvän naapurihuvilassa asuvan vanhan enonsa luona, ja että hän nytkin oli varmaan mennyt sinne. Mutta Jeppe ei ollut pitänyt sitä mahdollisena.

Jokin oli hullusti.

Heillä, hänellä ja Harrilla oli ollut hyvin hauskaa, ja he olivat varhaisesta aamusta asti olleet yhdessä. Miksi Harri olisi siis lähtenyt kesken kaiken pois, mitään sanomatta?

Jeppe saapui nyt käytävään ja pysähtyi heille varatun huoneen oven taakse ja koputti.

”Kuka siel krapista?” kysyi ääni.

”Minä täällä olen. Tulehan avaamaan.”

Hetken kuluttua ovi raottui ja Pitkä-Kalle laski Jepen sisään.

Huoneen lattialla oli matkalaukun sisältö hujan hajan; morsiuspuku riippui sängyn päässä ja yksi korkeakantainen, valkoinen kenkä oli pöydällä.

”Kalle”, Jeppe sanoi miettivällä äänensävyllä. ”Epäilen, että on tapahtunut jotain pahaa.”

”Oi hullu?” Pitkä-Kalle säikähti. ”Onko Anna-Liisa viety jo?”

”Ei – mutta Harri on kadonnut.”

”Harri, va? Kuka varastaisi Harri? Kylle hen ole jossakin. Onko ollu katsomassa W-C?”

”Älä puhu tyhmyyksiä. Hän on ollut kauan poissa. Minä olen etsinyt koko talon, eikä hänestä näy jälkeäkään missään. Ja, tiedätkö, minä löysin salaperäisen jalanjäljen rantahietikosta.”

”Kraamperi siel ole paseranut. Sine epäile turhat. Mine luule, at sine ole tullut teme helleilman tähden luulotautinen.”

”Ehkä epäilen turhaan. Ehkä Harri on mennyt enonsa luo naapurihuvilaan, niinkuin rouva Tamminen sanoi. Mutta miksi hän lähti niin yhtäkkiä, mitään edeltäpäin ilmoittamatta?”

Etäällä jyrähti ukkonen voimakkaasti.

”Tule kova ukkosen meteli pian”, Pitkä-Kalle sanoi ja katsoi ulos ikkunasta hermostuneena.

Jeppe istuutui vakavana tuolille, ja hänen otsansa vetäytyi syviin kurttuihin.

Jokin hirmuinen, pelottava tunne lähenevästä vaarasta ikäänkuin väreili huoneen ilmassa; se tuijotti nurkasta hehkuvin silmin ja se liiteli ikkunan takana nahkaisin paholaissiivin.

Jotain painajaisen kaltaista oli kaikessa. Jeppe katseli, miten Pitkä-Kalle hääräili morsiushepeneitten kimpussa ja liehutteli harsoja, ja miten pilvi ulkona kohosi, ja miten huone kävi hämärämmäksi.

Valtavan pitkänä Pitkä-Kalle suoristautui ja asetti morsiuskruunun kallelleen päähänsä.

”Mine pukeutu valepuku”, hän sanoi ja juoksi kaksi kertaa edestakaisin huoneessa kuin suuri hämähäkki, toisessa jalassaan korkeakorkoinen kenkä, joka teki hänen juoksunsa kummitusmaiseksi hyppimiseksi – ja valkea huntu liehuen perässään.

Taas jyrähti ukkonen entistä ankarammin.

Pitkä-Kalle riensi ikkunan luo ja sulki sen kiireesti, luoden pelokkaan katseen taivaalle.

”Se ole kauhia, kun se nouse”, hän mutisi.

Nyt, kun ikkuna oli kiinni, tuntui aivan tukahduttavalta. Jeppe nousi, lähteäkseen ulkoilmaan.

”Mihin mene?” Pitkä Kalle kysyi.

”Luulenpa, että käyn naapurihuvilassa katsomassa, onko Harri siellä.”

”Jaha, no, mene vaan. Men tule nopiasti takaisin, ennenkun hurjailma ala.”

Jeppe hävisi huoneesta.

Oli totta, että Mansikkasaarta saartoi vaara - - -

Oli tuskin kymmenen minuuttia kulunut Jeppe-pojan lähdöstä kun ovelle koputettiin.

”Kuka krapista?” Pitkä-Kalle kysyi epäluuloisena.

Palvelustytön ääni vastasi.

”Herra salapoliisi Pilveä pyydetään puhelimeen.”

”Puhelin!” Pitkän-Kallen tukka nousi pystyyn, ja hän hölmistyi hetkeksi kokonaan. Kuka hänelle soittaisi? Kuka muu, paitsi Mansikkasaaren huvilan asukkaat, tietäisi Pilven täällä olosta?

”Mine tule kohta!” hän sanoi ja riisui morsiuspukua kuumeisella kiireellä yltään.

Hetken kuluttua hän seisoi alakerran hallissa ja otti torven käteensä.

”Hallo!” hän huusi.

”Onko herra Pilvi puhelimessa?” kumea miesääni kysyi.

”Juu-u, Pilvi ole.”

”Tämä on Turun etsivästä poliisista. Herra Pilveä pyydetään viipymättä saapumaan Turkuun. On kysymyksessä erittäin tärkeä asia.”

Pitkä-Kalle otti kuulotorven korvastaan ja tuijotti siihen sanoin selittämätön ilme kasvoillaan.

Hän aikoi juuri karjaista: ”Se vast ole saablaks suuri valhe!” mutta hillitsi kuitenkin onneksi mielensä ajoissa ja sanoi:

”Jasso. Mine tule heti. Men mite asia ole kysymyksessä eritäin tärkeä?”

”Olemme saaneet tehtäväksemme -”

Puhelu katkesi.

Ukkonen jyrähti uhkaavasti.

Nyt oli piru merrassa! Varmasti se oli ollut Nummenkivi, joka jostain oli saanut tietää huvilassa asuvasta salapoliisista.

”Hen koitta houkuttele mine nyt pois, at hen pääsisi varasta Anna-Liisa. Men, saablaks, mine käytä viekaus!” Pitkä-Kalle ajatteli.

Hän seisoi herkisen liikkumatta puhelimen luona ja siveli leukaansa miettien ankarasti ja kyräillen palvelustyttöä, jota hän epäili Nummenkiven kätyriksi.

”Mine lehte teme silmenrepeys Turussa! Misse mine knalli ole?”

Hän loikkasi eteenpäin.

Tyttö ojensi hatun hänelle ja Pitkä-Kalle löi sen päähänsä.

”Men ensin minen täyty saa puhu hiukka Anna-Liisan kanssa.”

Suunnattomalla kolinalla hän juoksi oikeanpuoleisesta ovesta sisään.

”Anna-Liisaa! Anna-Liiisaaa!”

Tyttö kiiruhti häntä vastaan.

”Anna-Liisa! Nyt ole tepere paikka ja paholainen ole merrassa ja mite vielä! Muista nyt, kun mine sano: pysy sisällä, hetki ole lyöny! Misse frouva on?”

”Äidille soitettiin äsken kylästä. Hän lähti kylään”, Anna-Liisa vastasi.

”Oi hullu, onko henellekin soitettu? Muista nyt – ole varovainen, varovainen.” Pitkä-Kalle kääntyi ja juoksi ulos.

Palvelustyttö seisoi ulko-ovella katsellen, miten salapoliisi Pilvi juoksi takinliepeet liehuen pensaikon taakse.

Maailma hämärtyi, ja ukkonen pauhasi pilvissä.

Mutta kun salapoliisi Pilvi oli päässyt katseilta turvaan, pysähtyi hän ja alkoi hiipiä takaisin. Pensaiden turvin hän pääsi aivan lähelle rakennuksen seinää.

Kumartuneena, polvet koukussa, hän kulki edelleen parvekkeen alle asti.

Nyt kuului hallista, miten joku soitti.

”Piika telefoona Nummenkivelle, at nyt salapoliisi lähti ja kaikki ole klaari”, Pitkä-Kalle mutisi.

Hän nousi pystyyn ja kiipesi nopeasti parvekkeen katolle, ryömiäkseen sieltä ikkunasta sisään huoneeseensa.

Mutta ikävä yllätys odotti häntä: ikkuna oli kiinni.

”No, voi saablans ja kolme kirjava pirut! Pian hurjailma ja rankasade ala, ja mine ole teelle katton peelle.”

Hän istuutui ja jäi pohtimaan miten selviytyisi.

Koko itäinen taivaanpuolisko oli nyt pimeä kuin yö, ja keltaiset salamanvälkähdykset värähyttivät tuontuostakin tuleen koko näkyvän taivaan.

”Se ole kaukana vielä. Men, auta armias, se nouse nopiasti.”

Mutta kun hätä on suurin, on apukin lähinnä.

Ikkuna avautui!

Pitkä-Kalle pelästyi ensin niin, että oli tipahtaa alas. Mutta sitten hän näki Jeppe-pojan pään ja ihmetyksestä suuret silmät.

”Mitä ihmettä, Kalle! Kuinka sinä siellä olet, katolla, hattu päässä ja -”

”Jeppe, sine hyveonnen poika!” Pitkä-Kalle kuiskasi sähisten ja konttasi sisään. ”Ole tyst. Hetki ole lyöny, Nummenkivi saapuu pian.”

”Voi, Kalle, me juoksimme kauheasti”, Jeppe sanoi hengästyneenä. ”Näimme niityltä äsken, miten eräs musta hinaajalaiva otti kiinni Mansikkasaaren laituriin.”

Pitkän-Kallen polvet horjahtivat, ja hän vaipui tuolille.

Nyt se siis alkaisi täydellä todella!

Jeppe ja Harri tuijottivat häntä kasvoihin.

”Voi salapoliisisetä, älkää antako heidän viedä siskoa”, Harri vaikeroi itku kurkussa.

”Ei! Nyt me piste töpinäksi! Jeppe, sine mene keyteven ikkunasta tehyste, ja Harri mene pite vakti trappujen ylepeessä at ei kuka peese ylös. Piika ole Nummenkiven puolta.”

Pojat juoksivat varpaisillaan ulos huoneesta.

Pitkä-Kalle säntäsi peilipöydän luo ja aukoi laatikoita kuumeisella kiireellä. Muutamassa hetkessä hän oli ladannut jymypistoolinsa ja ahtanut taskunsa panoksia täyteen.

”Nyt mine maskeera itsens, at ei yks eleve sielu tunte.”

Tuskin kukaan maailmassa on pukeutunut morsiuspukuun niin nopeasti kuin Pitkä-Kalle nyt. Kenties se tuli hiukan oudolla tavalla ylle – mutta 'inte de so nuuka!'

Huoneessa seisoi ilmetty lumivalkoinen, hirmunpitkä morsian, jonka pituutta korkeakantaiset kengät vielä tehostivat.

Pitkä-Kalle kaivoi jostain puuterirasian ja huiskutti naamansa valkoiseksi, että puuteri pölysi pilvenä ympäri.

Nyt hän vasta aavemaisen näköinen oli!

Jeppe juoksi sisään.

”Laivassa on ainoastaan kaksi miestä, kippari ja koneenkäyttäjä, ja he näyttävät odottavan jotain.”

Jännittävästä tilanteesta huolimatta ei poika voinut olla nauramatta. Harrikin tuli samassa sisään ja säikähti pahanpäiväisesti.

”Kuuletko, Kalle?” Jeppe sanoi.

”Kyl mine kuule.”

”No – minulla on ajatus. Mennään ja nitistetään laivassa odottavat miehet.”

”Kuin sine meina?”

Jeppe sulki oven. Ja sitten hän kuiskaten esitti huiman suunnitelman.

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 4

4. Aamupäivä ”Mansikkasaaressa”.

Aamuaurinko säihkyi kirkkaana tammien takana.

Kukkiva puutarha komeili kauneimmassa loistossaan, ja ilma oli tulvillaan valkeitten jasmiinien ja punaisten ruusujen tuoksua. Lehmusten lehdet hikoilivat tahmeaa, makeata hikeä ja kiilsivät ja kimaltelivat voimakkaassa valossa.

Ja somasti kaartuvilla teillä, jotka kulkivat puitten ja pensastojen siimeksessä ja kukkanurmikoilla, lauloi kesä lauluaan –

Tammiset joivat aamukahviaan idyllisellä parvekkeellaan, krassojen hiljaa huojuessa ja kottaraisparven pitäessä elämää puissa ympärillä.

”Näyttää tulevan oikein kuuma päivä tänään”, Anna-Liisa sanoi.

”Todellakin! Ajatelkaas, lämpömittari osoitti 29 astetta lämmintä jo äsken, vaikka on vielä näin aikaista”, rouva Tamminen sanoi.

”Tuntuu niin painostavalta”, neiti Ruusunen huokasi. ”Aivan kuin jotain tapahtuisi tänään –”

Pahasta puhuttaessa kaikki yhtäkkiä muistivat salapoliisi Pilven mahtavan olemuksen. Ja ehdottomasti puhe kääntyi häneen.

Eilistä kuulustelua muistellen sanoi rouva Tamminen:

”Minusta Pilven käytös tuntuu jonkun verran omituiselta. Eikö teistäkin? Lieneeköhän hän mikään taitava salapoliisi?”

”Oh, kaikki suuret miehet ja nerot ovat aina olleet jollakin tavalla omituisia!” neiti Ruusunen huudahti hymyillen ja risti kätensä painaen päänsä kallelleen oikeaa olkaansa vasten.

”Minusta hän muistuttaa eniten sirkuspelleä”, rouva Tamminen arveli.

Silloin neiti Ruusunen tuli loukkaantuneen näköiseksi ja tarttui lusikkaansa alkaen sekoittaa kovalla kilinällä kahviansa.

”Jos hän onkin valesalapoliisi –” Anna-Liisa virkkoi.

”Valesalapoliisi? Ei ole!” neiti Ruusunen huudahti melkein kiivaasti. ”Pitäisihän sen huomata hänen suurista tiedoistaankin, että hän on n e r o .”

”Jokin vaan vaikuttaa hänessä kovin ei-salapoliisimaiselta. Eikä hän ole oikein luottamusta herättävän näköinenkään. Eilen illalla –” Anna-Liisa keskeytti yhtäkkiä.

Kuului, miten joku käveli puutarhassa.

He kääntyivät katsomaan koettaen nähdä huojuvien krassojen raoista tielle.

Jonkun hetken kuluttua jasmiinipensaitten lomasta ilmestyi esiin poikanen, Jeppe Peloton – salapoliisi Pilven apulainen.

”Poju!” rouva Tamminen huusi.

Jeppe pysähtyi.

”Menehän noutamaan herra Pilvi – ja tulkaa kahville.”

”Kiitoksia”, Jeppe vastasi. ”Mutta herra Pilvi nukkuu vielä, eikä ole hyvä häntä herättää.”

”Nukkuuko hän? No, tule sinä yksin sitten. Harrikin on täällä.”

Tuokion kuluttua Jeppe oli parvekkeella ja hänelle annettiin paikka Harrin vierestä. Rouva Tamminen kaatoi hänelle kahvia ja tarjosi leivoksia.

Harri osoitti niitä sormellaan.

”Ota tuo, jossa on vihreätä päällä. Ne ovat hyviä”, hän neuvoi.

Krassojen lehdet lepattivat hiljaa ja kottaraisparvi piti elämää – aivan lähellä.

”Kuulehan”, Harri sanoi Jepelle. ”Onko salapoliisi Pilvi sirkuspelle?”

”Sirkuspelle?” Jeppe hymyili kuppinsa takaa.

”No mutta Harri!” rouva Tamminen nuhteli. ”Nyt sinä puhut tyhmyyksiä taas!”

Ja hän katsoi varoittavasti kulmiaan rypistäen poikaa.

Jeppe arvasi, että Pitkän Kallen omalaatuisesta esiintymisestä oli keskusteltu.

”Ei, ei hän ole sirkuspelle. Hän on vain – hiukan hermostunut. Ja hän on siitä asti ollut sellainen, kun – kun hän putosi kerran pää edellä puusta – ” Jeppe puhui. ”Silti hän on etevä salapoliisi.”

”Voi, niinkö?” neiti Ruusunen huudahti, alkaen hymyillä.

”Niin – hän selvitti Tattarinsuon mysteerionkin yhdessä päivässä.”

”Tattarisuon mysteerion! Hänkö sen selvitti.”

”Hän”, Jeppe sanoi ja katseli kahvikuppiinsa miettivän näköisenä.

”Kuka se ruumiitten silpoja sitten oikeastaan oli? En muista enää.”

”Sitä en tiedä minäkään. Sitä ei tiedä kukaan. Se on herra Pilven salaisuus. Sitä ei pantu lehtiinkään.”

He kyselivät Jepeltä kaikkia mahdollisia rikoksia ja rikostutkimuksia käsittäviä asioita, ja Jeppe vastaili heille puuta heinää – onnitellen itseään, että oli lukenut niin monta salapoliisiromaania.

Sinä aikana aurinko kiipesi yhä korkeammalle ja ilma muuttui yhä helteisemmäksi.

Melkein tunti kului Jepen kehitellessä mitä uskomattomimpia juttuja herransa ja mestarinsa yliluonnollisista teoista. Lopulta hän tuli ajatelleeksi, tunnevaivoja tuntien, että oli varmaan sinä aamuna valehdellut enemmän kuin koko viime vuotena yhteensä.

Senpätähden hän vaikeniki ja muutti puheenaihetta yhtäkkiä.

”Olisi hyvin hauska nyt mennä uimaan”, hän lausui.

”Mennäänkin uimaan!” Harri huudahti kerkeästi.

Ja niin se oli päätetty. Jeppe ja Harri lähtivät uimaan.

Rouva Tamminen koetti kaataa vielä yhden kupillisen kahvia, mutta pannusta ei herunut enää kuin muutama tippa – neiti Ruususelle.

Kaikki muut poistuivat parvekkeelta, vain neiti Ruusunen jäi haaveilemaan sankarisalapoliisista, joka pelastaisi hänet mahdollisten naisryöstäjien kynsistä.

Kun Jeppe ja Harri juoksivat puutarhaan, lehahti kottaraisparvi lentoon pimittäen auringon ja laskeutui suristen läheisiin puihin.

Ja heidän hävittyään tien mutkan taakse vaipui Mansikkasaaren kaunis huvila hiljaisuuteen ja nukkui Pitkän-Kallen lailla.

Niinpä tilanne keskipäivällä oli seuraava:

1) Vallitsi kova kuumuus, 2) neiti Ruusunen istui parvekkeella, 3) Jeppe Peloton ja Harri leikkivät rannassa, 4) puutarhuri Kraanperin lehmä oli päässyt karkaamaan ja huvitteli kenekään häiritsemättä puutarhassa, 5) Kraanperi itse torkkui tallin ylisillä, 6) rouva Tamminen katseli päivän lehteä, mutta ei lukenut, 7) Anna-Liisa istui kuvastimen edessä, mutta ei tehnyt mitään, 8) Pitkä-Kalle, ihmesalapoliisi Pilvi nukkui.

Jos joku olisi tullut hänen huoneeseensa, olisi hän joutunut katselemaan perin omituista näkyä.

Pitkä-Kalle oli kuumuuden tähden heittänyt peitteet ja paitansakin lattialle ja loikoili nyt, entistä pitempänä, selällään vuoteessa, karvaiset koivet ristissä sängyn karmilla.

Ja ties kuinka kauan hän olisi siinä loikoillut, ellei yön kuluessa olisi ojennellut itseään siinä määrin, että sänky nyt hirmuisella ryskeellä katkesi. Pitkä-Kalle huusi – oikein lujasti, niinkuin hänellä tällaisissa tilanteissa on tapana tehdä – ja tarttui yöpöydällä olevaan pistooliinsa, tähtäillen huoneen nurkkiin.

Mutta kun mitään muuta epäilyttävää ei näkynyt, kuin hänen omat, tuolin selkänojalla riippuvat housunsa, rauhoittui hän ja nousi pystyyn mutisten itsekseen jotain yörauhan häiritsemisestä.

Tämä sängyn katkeaminen oli itse asiassa onnellinen tapaus, sillä kiitos sen oli Pitkä-Kalle nyt täysin hereillä ja saattoi toimia sen mukaisesti.

Hän verrytteli itseään, että koko talo tömisi, ja pukeutui sitten nopeasti.

Paitahihasillaan hän lähti alas, ohjaten kulkunsa keittiötä kohti.

Koko talo oli kuin kuollut, ja Pitkä-Kalle pelästyi, luullen, että Nummenkivi oli hänen nukkuessaan käynyt tihutöitä tekemässä.

Avattuaan keittiön oven hän kuitenkin löysi ihmisen. Isosilmäinen palvelustyttö siellä luki vienoisesti hymyillen ”Rakkauden tulkkia”.

”Kaffe!” Pitkä-Kalle huusi.

Tyttö hypähti pystyyn ja pudotti kirjan tuijottaen kauhuissaan ovelle.

”Hyve huomenta, sussu! Pane kaffe pöydesse!”

Pitkä-Kalle istuutui pannen kiinni housunnappejaan, jotka epähuomiossa olivat jääneet auki.

”Voi, herra Pilvi, miten te säikäytitte minut!” palvelustyttö sanoi.

”Joko sine taas seikehtys? Oi hullu, mine tykke, at sine ole ain hiukka seikehty.”

Tyttö toi kupit pöydälle ja sen tehtyään hän alkoi sytyttää tulta hellaan.

”Minun pitää lämmittää sitä hiukan ensin”, hän selitti.

”Ei! Heti tenne vaan! Kylle nyt on ilmanki tarpeks lemmin ilma!”

Juotuaan kylmän kahvin ja haukuttuaan kermaa happameksi ja leipää härskiintyneeksi hän nousi ja kysyi mihin Jeppe oli hävinnyt.

”Pikku pojat menivät uimaan”, tyttö vastasi.

”Jasso. Sit mine lehte kans. Hyvesti nyt, ja anteeksi, kun ei mine viitsi pokka.”

Hän poistui ikkunasta.

Vaeltaessaan puutarhatiellä hän tapasi Kraamperin lehmän, joka seisoi keskellä kukkapenkkiä, leukojaan heilutellen.

Hän oivalsi heti, että lehmä oli omilla teillään ja pahanteossa, sillä vaikka Mansikkasaaren huvila olikin hieno paikka, ei siellä sentään lehmää pidetty kukkamaassa.

”Oi hullu! Mite sine siellä seiso?” hän huusi. ”Hei, ammu, lakka syömäst kukkaset heti!”

Lehmä mulkoili salapoliisi Pilveä ylen tyhmän näköisenä, eikä ollut kuulevinaankaan.

Pitkä-Kalle arveli tällaisen välinpitämättömyyden ja tottelemattomuude olevan sopimatonta hänenkaltaistaan arvohenkilöä kohtaan ja veti sentähden aina mukana olevan jämerän pistoolinsa esiin räiskäyttäen ilmaan pari varoituslaukausta.

Tästä oli seurauksena, että lehmä ryntäsi häntä pystyssä pakoon läpi pensaikkojen, että neiti Ruusunen sai sydämentykytyksen parvekkeella, että Jeppe Peloton ja Harri lähtivät juoksemaan ylös rannasta, että Kraamperi heräsi tallinylisillä, että, toisin sanoen, koko Mansikkasaaren huvila heräsi horroksestaan ja luuli Nummenkiven tai ehkä kokonaisen rosvojoukon hyökänneen taloon.

”Saablans lehme! Ja nyt mine lehte katsoma, mihin se meni.”

Salapoliisi Pilvi juoksi pistooli ojossa pensaikkoon, että oksat ryskyivät.

Lehmää hän ei löytänyt msitään, mutta hyötymansikkamaan hän löysi, sellaisen, joka oli punaisenaan noita herkullisia marjoja.

”Ahhah, oi hullu!” hän huudahti työntäen aseensa takataskuun ja onnitellen itseään oikein kädestä puristaen. ”Sine onnenpoika, löysi aamiaisen maasta!”

Sieltä herrasväki Tamminen, Jeppe ja Kraamperi hänet sitten hetken kuluttua löysivät. Sanattomina he katselivat, miten salapoliisi Pilvi kauhistuttavalla nopeudella ajoi mansikoita suuhunsa.

Jeppe pidätteli nauruaan.

Kun Pitkä-Kalle huomasi heidät, pysähtyi hänen kätensä puoliväliin, mansikka putosi sormien välistä maahan, ja hän jäi kumartuneessa asennossa tuijottamaan paikalle ilmestyneisiin henkilöihin, miettien, miten voisi parhaiten selviytyä tästä hänelle perin epäedullisesta asemasta.

”Hyve huomenta!” hän huusi. ”Mite kuulu? Onk se kaunis aamu, vai? Kuin te voi nyt?”

”Mutta herra Pilvi, mitä ne pyssynlaukaukset olivat?” rouva Tamminen kysyi. ”Me niin pelästyimme.”

”Ei ne ollu mite pyssynpaukaukset. Se oli vaan minen viiskymment kaliberin pistooli kun laukesi minun takataskus. Ei tarvitse ole huoleton, at mine tekisi roimet ja ampuisi joku pois hengiltä. Katsoka, oi hullu, mine ole kerran ollut Olympialaisis ampumisen maailmanmestari, ja paukautti kolme kilomeetri peeste keskelle mooli.”

”Onkos herra Pilvi huomannut, kuka on kukkapenkkejä sotkenut niin mahrottomasti tuolla?” Kraamperi kysyi, mielessään vahva epäilys että salapoliisi oli siihen syypää.

”Se oli sun mielivikainen lehme. Mene otta kiinni se, ennenkun se ehti tramppa siljäksi koko Tammisen trekoli.”

Kraamperi lähti juoksemaan pois.

”Jokos se penteleen elukka taas karkuteillä on”, hän mutisi kadotessaan pensaikon taakse.

”Juu, se ole semmost asia, at salapoliisin aivot tartte mansikat”, Pitkä-Kalle julisti ja tuli lähemmäksi. ”Nyt, hyve herrasveki, koittaka rauhotta, ja me mene syömän aamiaiselle.”

Ja he menivät 'syömään aamiaiselle'.