torstai 25. lokakuuta 2012

Aavetalo Ruissalossa

"Reportaasi" Turun Sanomissa 9.8.1947. Kirjoittajana todennäköisesti Aimo Viherluoto.

Aavetalo Ruissalossa.

Eräs seurue vieraili yöllä talossa, joka aamulla oli hävinnyt.

Kummituspaikalla vanhoja raunioita.


     "Onhan taivaan ja maan välillä paljon sellaista, jota ihminen ei käsitä", kirjoittaa muuan Augusti toimitukselle ja tämän yleispätevän väitteen jatkoksi hän pyytää tilaa lehdessä erään oudon kokemuksen selostukselle, lausuupa vielä toivomuksen, että se julkaistaisiin vakavan todentuntuisena, vaikka "itse suhtautuisittekin siihen mätäkuun uutisena".
     Niin, mätäkuulta juttu tosiaan väkevästi haiskahtaa ja vaikeata siihen on suhtautua vakavan todentuntuisesti, mutta reportteri yritti kuitenkin tosissaan "paneutua" juttuun, jopa niin huolellisesti, että matkusti varta vasten tapahtumapaikalle haastatellakseen aavetta ja mahdollisesti tehdäkseen tuttavuutta talonväen kanssa. Mutta älkäämme kiirehtikö tapahtumien edelle. Annamme ensin puheenvuoron Augustille, joka kertoo seuraavaa:

     "Äskettäin joutui eräs 3-henkinen, kävelyretkellä ollut seurue kokemaan Ruissalossa selvittämättömän tapauksen. Kello oli noin 22.30 mainittujen henkilöiden saapuessa Kuuvan suunnalta Choraeuksen lähteen luo. Taivas oli paksussa pilvessä ja vanhojen tammien alla oli jo aivan pimeää. He jäivät odottamaan linja-autoa lähteen luona oleville penkeille. Pian he huomasivat hämärää valoa pilkoittavan puitten välistä lähteestä läntiseen suuntaan. Valo tuli aivan läheltä, noin 30 metrin päässä olevan rakennuksen kahdesta ikkunasta. Koska oli alkanut sataa ja oikea rankkasade näytti uhkaavan, ja kun linja-auton tuloon oli vielä pitkälti aikaa, lähtivät he rakennusta kohden päästäkseen suojaan sateelta.
     "Rakennus oli tummaksi maalattu yksikerroksinen puutalo, jonka edustalla oli valkoisten, pyöreiden pylväiden kannattama parvekkeen katto ja joitakin köynnöskasveja. Talossa oli neljä henkeä, kaksi miestä, yksi nainen ja poika, jotka istuivat öljylampun valaisemassa huoneessa. He puhuivat keskenään ruotsia. He eivät kiinnittäneet huomiota vieraisiin, ainoastaan nainen mainitsi ohimennen heille jotain ukonilmasta. Toinen miehistä luki koko ajan ääneen jotain kirjaa. Hän näytti sairaalta ja hänellä oli kaulassa paksu, valkoinen huivi.
     "Seurue viipyi talossa noin kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kaupunkia kohden. Myöhemmin huomasi seurueessa ollut nainen unohtaneensa käsilaukkunsa taloon. Hän meni sitä hakemaan seuraavana aamuna. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän ei löytänytkään Choraeuksen lähteen luota minkäänlaista rakennusta. Hänen käsilaukkunsa löytyi sateen liottamana paikalta, missä näytti joskus olleen rakennuksen kivijalka.
     "Kuten melkein kaikki turkulaiset tietävät, ei Choraeuksen lähteen lähistöllä ole minkäänlaisia rakennuksia. Yöllinen vierailu tässä "aavetalossa", jonka valot näkyivät Choraeuksen lähteelle ja joka oli siitä korkeintaan 30 metrin päässä, vaikutti asianomaisista täysin luonnolliselta, lukuunottamatta kummallista, raskasta tunnelmaa, jonka he kaikki olivat tunteneet. Tämä mystillinen tapaus, jonka kertojiin täydellisesti voi luottaa, on herättänyt melkoista huomiota. Jos on turvauduttava "yliluonnolliseen" selitykseen - joka näyttää ainoalta mahdolliselta - on tässä tapahtunut jonkinlainen siirtyminen ajassa. Sitä tukee se seikka, että sillä paikalla missä kertojat yöllä olivat talossa, on todellakin kasvullisuuden peittämät rakennuksen rauniot."


     Siinä "kummituskertomus" koko laajuudessaan. Mielenkiintoa ja jännitystä siitä ei todellakaan puutu. Että vierailijoilla oli "kummallinen, raskas tunnelma", on ainoa reaaliseikka, jonka reportteri ymmärtäisi - paluu Pikku Pukista esim. klo 22.30 aikaan hauskassa seurassa saattaa perin helposti pystyttää jälkitunnelmana pienen talon Ruissalon siimekseen ja jopa harrastaa kielillä puhumista. Mutta, että seurue suhtautuu asiaansa vakavasti vielä jälkeenpäinkin, on vaikeasti tajuttava probleemi.
     Reportteri näki mainitulla paikalla tosiaan maatuneet rakennuksen rauniot pienellä kumpareella, jolla kasvoi puolikorkea tammi sekä erittäin monihaarainen pähkinäpensas. Kivijalkaa peitti siksi turvettuntu maa, ettei sen päällä ole ihan näinä vuosikymmeninä ollut taloa. Muuten kaunis paikka, jolla ei olisi ollenkaan hullumpaa omistaa pientä mökkiä. Mutta ei ollut iltahämärä eikä sade reportterin käydessä ensivierailulla, mikä ehkä selittää, että matkan tulos jäi niin perin proosalliseksi. Augustimme vakavan kirjeen johdosta toivomme kuitenkin, että kaikki ne, jotka rakastavat iltahämyä ja Ruissalon runollisia kävelyteitä, pysähtyvät Choraeuksen lähteen luona tutkimaan, ilmaantuuko sinne mahdollisesti jonakin toisenakin iltana talo asukkaineen ja öljylamppuineen. Emme kuitenkaan suosittele, että muut jättävät lompakkoaan tai käsilaukkuaan pantiksi, sillä kaikilla ei varmasti ole sitä onnea matkassa, että löytäisivät sen seuraavana aamuna edes sateen liottamana.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Luonnonsuojelua


Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.

Eräs Turun historiallisista nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa. Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi virtaa lähteestä näkymättömänä Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.

Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan – Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle – ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen. Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää, aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet. Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja, tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina: siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös luostarililjaa.

Toivottavaa olisi, että Turun kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne heittämästä törystä. Se ei liene ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns. ”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee. Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa, sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on tyypillistä Ruissaloa.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Silian-seikkailu XVIII


Itse tarinoitu ja kuvitettu, lyhyt kertomus Pentti Viherluodon käsialaa. Itse sidottu vihkonen nähtävästi vuodelta 1927.


Punainen jälki (Silian-seikkailu XVIII)

Eräänä myrskyisenä syysiltana Silianluolan nostosillan luona – Kormon lähtee ratsain Tiirtiumtravilliin.
Kuoleman lähteen kohdalla hän näkee maassa punaisia täpliä, jotka hän pimeässäkin erottaa veripilkuiksi.

Kormon ei malta olla seuraamatta jälkiä.
Jäljet päättyvät Pääkallovuorelle, jossa hän näkee edestakaisin liikkuvia valoja. Heti arvaa hän siellä olevan daidonien Verijuhlat.

Kormon kohottaa jousensa ja ampuu.

Tästä on seurauksena oikea nuolisade daidonien puolelta.

...
Ja Kormon putoaa alas kummulta kaksi nuolta rinnassa.

...
Daidonit sitovat hänet ja laittavat haavan hänen vasempaan ranteeseensa...


...
Veren tippuessa hänen ranteestaan kantoivat daidonit hänet Pääkallovuorelle.

...
Veri olisi juossut aivan kuivilleen, elleivät silianit olisi viime hetkessä saapuneet.

Culusjan(?) sitoo Kormonin haavan.

Loppu.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Johdantoja Buansljuangin seikkailuihin


Pentti Viherluoto kertoo muistelmateoksessaan "Puhelinlankojen aikaan" kesistä Ruissalossa ja metsän siimekseen rakennetussa majassa, Metsolassa: "Metsolassa me toverukset olimme siliaaneja ja meillä oli oma kieli: mongaler. Sama sana merkitsi Metsolaa. Leikkeihimme kuului juttutuokioita ja kertomuksia. Yksi vuorollaan luki, toiset kuuntelivat. Kun kertomukset loppuivat, Aimo-veli keksi uusia. Me pidimme niistä niin paljon että hän kirjoitti vielä paljon lisää. Me piirsimme myös sarjakuvia, joista koottiin vihkoja. Oli Tarzan-sarjoja, Hölmöläis-sarjoja ja avaruussarjoja. Niitä lainattiin ja luettiin toveripiirissä ahkerasti." 

Näitä kuvitettuja vihkoja on säästynyt kymmenittäin. Useimmat ovat talvisodan pommitusten jäljiltä reunoista palaneita. Monissa vihkojen tarinoissa - samoin kuin muutamissa säästyneissä käsikirjoituksissa -  seikkailee henkilö nimeltä Buansljuang. Hahmon syntymisestä Pentti on muistellut näin: "Holger, kapteeni Eklundin sukulainen, leikki kaiket kesät kanssamme. Leikkikielellämme silianiksi hänen nimensä oli Buansljuang, lyhyemmin vain Buan, ja hän oli Susimetsän linnan hovinarri, josta veljeni kirjoitti lukemattomia kertomuksia."

Alla on luettavissa kolme Aimo Viherluodon kirjoittamaa versiota esipuheeksi Buansljuangin seikkailuihin.  

- - -

"Tämä seikkailujuttu on omistettu – sydämellisin terveisin Roopelta ja kaikilta muilta Susimetsäläisiltä – niille pojille, jotka pitävät oikein huimista seikkailuista.
Timo Haukkala 24.XII.1930"

***

"Paitsi vähäistä romantisointia olen kirjoittanut nämä tarinat täysin totuudenmukaisesti itse sankarilta, Buansljuangilta, Susimetsän Linnan Hovinarrilta kuulemieni kertomusten perusteella.
Syksyllä vuonna 1930 olin vieraana Susimetsän Linnassa. Aina illalla, sen jälkeen kun hyvät yöt oli toivotettu, minä kirjoitin huoneessani tätä seikkailujuttua muistiin. Se on tässä sellaisenaan kuin sen silloin tein. Palattuani Susimetsästä joulun aaton aattona annoin kohta kiihkeästi odottavien ystävieni lukea Buansljuangin uusista elämyksistä. Sen jälkeen käsikirjoitusta on selaillut monen moni jännityksestä väristen ... ja toisinaan naurun kyyneleet näköä haitaten.
Huom! Kaikki kunnia näistä jännityksen ja hyvänolon hetkistä Buansljuangille!
Käsikirjoitus pelastui sotatalvena 1939 tulipalosta kuin ihmeen kautta, mutta alkuosa oli kadonnut. Siitä on jäljellä vain kaksi kuvapiirrosta. Alkutapahtumat on tässä kuitenkin myös lyhyesti kerrottu, joten mitään ei puutu."

***

"14.III.42
Kaikki Buansljuangin seikkailut olisi syytä kirjoittaa muistiin, mutta siitä tulisi ylivoimainen työ. Ne jutut, jotka vuosien kuluessa olen kuullut hänen itsensä kertovan Susimetsän Linnan takkahuoneessa ovat monet sitäpaitsi jo minulta unohtuneet niin, etten muista tarinaa kokonaisuudessaan, vaan jonkun hauskan kommelluksen sieltä, toisen täältä.
Yritän nyt kuitenkin kertoa teille jotain niistä seikkailuista, jotka ovat jääneet aikanaan kertomatta.
(Minun ei tarvinne huomauttaa, että kaikki, mitä puhun, on totta.) Jos jokin seikka joskus vaikuttaa uskomattomalta, on muistettava se, että erikoiselle herrasmiehelle tapahtuu aina erikoisia asioita. Sehän on ilman muuta selvä! Ja Buansljuang ei ole mikään tavallinen ihminen. Nimikin jo sen ilmaisee...
Minulla on kunnia lukea Buansljuang parhaimpiin ystäviini.
(Kauan ei kestä, ennenkuin taas matkustan Susimetsään kuuntelemaan uusia tarinoita. Mutta siihen mennessä ... kerrotaan vanhoja.)"



lauantai 17. maaliskuuta 2012

Keskiöluonnoksia

Kaksi Pentti Viherluodon laatimaa luonnosta levyn keskiöksi. "Heli" lienee levy-yhtiön nimi.



perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mielipiteitä iskelmälaulusta

Aimo Viherluodon luonnos mielipidekirjoitukseksi. Ajankohta tuntematon.


Eräs onnistuneen iskelmän päätekijöistä on onnistunut laulusuoritus. Meikäläisten levylaulajien esitykset ovat yleensä kovia ja tunneköyhiä ja vailla vaihtelevaisuutta. Vapaa esittäminen puttuu kokonaan. Nuottijako on tavallisesti aivan exaktinen painetun nuotin kanssa. Mielikuvitus tulisi ottaa avuksi, että saataisiin esiin kappaleen oikea tunnesävy.

On ihmetystä herättävää, että levykustantajamme suosivat huutotyyliä, sillä se ei todellakaan sovi iskelmään. Esimerkiksi oopperalaulaja ei osaa laulaa iskelmää. Siihen vaaditaan paljon, paljon muuta kuin koulutettu ja luja ääni. On kauheaa kuulla kappaleita, joissa laulaja aivan koneellisesti kovalla äänellä huutaa sanat, olivatpa ne sitten kuinka herkät tahansa, sillä hyviä ja herkkiä iskelmätekstejäkin meiltä löytyy. Mieluummin olisi käytettävä kouluttamatontakin ääntä, jos laulaja vain saa esitykseensä lämpöä ja vivahdusrikkautta. Iskelmässä ei ole pääasiana laulajan äänenlaatu vaan esitystapa.

Martti Lohikoski lauloi aikoinaan pehmeällä pianissimoäänellä kaksi levyä, joissa olivat mm. Kappaleet Lennä lempeni laulu, Tumma Juanita ja Lentävän hollantilaisen laulu. Sillä tavalla iskelmiä tulisi laulaa. Verraton on myöskin Kauko Käyhkön esitystapa valssissa Kyläkeinulla kuutamossa ja Unelma-tangossa. Tunnetta ja mielikuvitusta on myöskin Pentti Viherluodon miellyttävissä laulusuorituksissa Pieni polku ja Kaukainen ystävä.

Miksi tällaisia hiljaisia tunneääniä ei käytetä enempää on todellakin ihmetyttävää, koska kaikki niistä pitävät, vaan annetaan jonkin koleaäänisen huutajan paukutella säkeet. Tulee mieleen se, miten puhelimen keksimisen alkuaikoina puhelimen käyttäjät huusivat täyttä kurkkua, että ääni varmasti kuuluisi. Meidän radiotaiteilijamme ehkä ajattelevat samalla tavalla mikrofoonin ääresä. Äänen on kuuluttava varmasti Peräkylään asti! On tietysti olemassa ihmisiä, jotka vaativat, että äänen on oltava suuri ja 'komea', mutta eivät kaikki.

Missä piilossa lymyävät pakosta meidän Bing Crosbymme ja Frankie Sinatramme? Kyllä he jossain ovat olemassa laajassa Suomen maassamme.

Levykustantajillamme on omituinen maku. Tämä kirjoitus ei ole mikään laulun oppitunti, mutta toivottavasti se aikaansaa hiukan miettimistä eräille asianomaisille.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 8

8. Viimeinen luku.

Mutta se kirkastuu vielä lyhyeen loppukuvaelmaan.
On hyvin kaunis kesäpäivä. Aurinko heloittaa kirkkaasti, ja sinisellä taivaalla purjehtii hohtavan valkeita poutapilviä.
Mansikkasaaren huvilan pihalla seisoo korkea, harmaa, lommoinen auton-kuvatus, joka on vailla kurasiipiä ja koneen suojusta, mutta joka näyttää siinä päivänpaisteessa kovasti ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta.
Jostain kuuluu puhetta ja monia hiekalla narskuvia askeleita.
”Sielle ole hen matkale valmis”, eräs tuttu ääni sanoo. ”Mine ole pistenyt kukkaset syylarin peehen – ja tahrinut numerolappu savella.”
Joukko ihmisiä tulee esiin oikealta.
Pitkä-Kalle, Jeppe Peloton, herrasväki Tamminen.
Pitkä-Kalle on verrattoman hieno jälleen, heiluttelee keppiään, tepastelee kiiltonahkakengissään ja huiskuttaa puhuessaan valkeita hansikkaitaan. Jeppe – kerrassaan soma kuin prinssi.
He ovat lähdössä pois, kotiin.
” - ja jos se hiinajalaivan omistaja tule vielä tenne rehimä, niin te sano, at salapolisi Pilvi ole jo lehtenyt ulkomaille”, Pitkä-Kalle määrää.
He saapuvat auton luo.
”Nyt me sitten ala sano vaikeat jehyväiset ja tiputta pari tippa vette silmiste. Se ole kamalan vaikea otta eroa nein hauskoita ihmiset – men autta ei voi. Jaha, mine ala teme päästä.”
Pitkä-Kalle tarttuu Anna-Liisan käteen rutistaen ja riuhtoen sitä vimmatusti.
”Hyvesti, hyvesti, neiti Tamminen, ja voi hyvin ja pite hauska ja mite vielä – kun sine mene naimisissa, niin muista katso ain, at ei miehellä ole nenen alla pieni parta.”
Hän hyvästelee naisia kauvan ja lavertelee heidän kanssaan kaikista mahdottomista asioista, yleensä tilanteeseen tuiki sopimattomista.
Jepen osalta kaikki käy nopeasti ja helposti. Mutta Harrin luona tulee tenä.
Pojat ovat ehtineet tulla maailman parhaimmiksi ystävyksiksi ja eroaminen on nyt perin haikea.
Jeppe on koko päivän ajatellut antaa kauniin taskuveitsensä muistoksi Harrille ja kaivaa sen nyt taskustaan esiin. Hän ojentaa sen toverilleen, aikoen sanoa jotaikin – mutta äkkiä täytyy niellä.
Harrin silmät kimaltavat.
”Harri – ehkä minä joskus palaan tänne Mansikkasaareen vielä - ” Jeppe pysähtyy keskelle lausetta, sillä hän kerrassaan masentuu nähdessään suuren kyynelen vierivän Harrin poskea alas.
Ja sitten pienempi poika puhkeaa nyyhkyttämään.
Jeppe koettaa ajatella jotain iloista ja hassunkurista, mutta siitä ei ole apua.
Sydän raskaana hän kääntyy ja astelee hiljaa auton luo.
Pitkä-Kalle kättelee naisia jo kolmannen kerran ja nauttii nähdessään neiti Ruususen pyyhkivän silmiään silkkinenäliinallaan.
”Hyvesti, hyvesti, hyvesti! Ei kannata parku ene. - Ja voi, voi, Harri, onko sinelläkin noin ikeve kun mine lehte pois?”
Jeppe istui autossa odottaen.
Pitkä-Kalle on aikeissa ruveta pokkuroimaan vielä neljännen kerran, mutta jättää sen sentään tekemättä.
”On aika piste mylly key”, hän arvelee ja peräytyy kaksi askelta kumartaen ja raapaisee maata jalallaan, että hiekka tupruaa.
Mutta hyvästijättö jatkuu – ja hyvän aikaa kestää ennenkuin ”mylly” pannaan käyntiin.
Pitkä-Kalle katselee käsiään, jotka kammen kiertämisestä ovat tulleet mustiksi, vetää valkoiset hansikkaansa niihin, kohottaa hattuaan ja nostaa oikean jalkansa korkealle, astuakseen autoon.
Siinä hän sitten istuukin pian, ratissa.
Auto pitää aikamoista räminää ja vapisee kuin hermotautinen, syytäen sinistä savua herrasväki Tammisen päälle.
”Jaha. Kohta mine kaasutta”, Pitkä-Kalle ilmoittaa. ”Kuulkaa nyt!”
Moottori raakuu kuin Ulvilan susi.
”Nyt se läh-tee!”
Ja se lähteekin. Nytkäys vaan, ja se oli lennossa.
Pitkä-Kalle ei ehtinyt huutaa ”hyvestikään” eikä kohottaa hattuaan, sillä hänen täytyi lujasti, molemmin käsin pitää kiinni ohjauspyörästä.
Jeppe kääntyi heiluttamaan kättään. Ja sinne tomupilveen hän näki häipyvän Harrin, Anna-Liisan, rouva Tammisen, neiti Ruususen ja koko Mansikkasaaren.
Seikkailu oli päättynyt.