lauantai 14. heinäkuuta 2012

Luonnonsuojelua


Aimo ja Pentti Viherluoto olivat innokkaita luonnon ja varsinkin Ruissalon suojelijoita. Tämä Aimon käsikirjoitus Ruissalon luonnonsuojelualueesta on hauska sekoitus mielipidekirjoitusta ja kulttuurihistoriallista katsausta.

Eräs Turun historiallisista nähtävyyksistä on vanha Choraeuksen lähde Ruissalon satavuotiaitten tammien siimeksessä. Tosin se nykyään on kesäisin niin siivottomassa kunnossa, täynnä papereita ja muuta törkyä, että sitä tuskin kehtaa näytellä matkailijoille. Sen kiviin on hakattu latinankieliset sanat FONS CHORAEI PHOEBEI PERENNIS, jotka aikoinaan kullattuina loistelivat auringonpaisteessa... Choraeuksen alati virtaava lähde. Runoilija Mikael Choraeuksen aikoina lähteestä luultavasti virtasi puro läheiselle Ruonaniitylle, jossa mesiangervot ja kurjenmiekat kukkivat ja merikaislat kahisivat Airistolta päin puhaltavassa tuulessa. Nykyaika on asentanut maantien alle putken, jonka läpi vesi virtaa lähteestä näkymättömänä Pikku Pukkiin johtavan tien ojaan.

Silloin kun Choraeus kirjoitti tämän lähteen reunalla eräät kauneimmista runoistaan – Ukonilma ja Jäähyväiset Ruissalolle – ei lähde muutenkaan ollut nykyisensä näköinen. Tiettävästi se on saanut kivireunansa silloin, kun Ruissaloon perustettiin Turun silloisen hienoston huvittelupaikka Allmänna Promenaden, Yleinen Käytävä, joka ensimmäisessä muodossaan sijaitsi juuri näillä tienoin. Ravintolan päärakennuksen kivijalan jäännökset ovat vieläkin nähtävissä Choraeuksen lähteestä muutama kymmenen metriä itään, keskellä metsää, aikoinaan puistoa, jossa muutamia koristepuita ja pensaita villiintyneinä vieläkin kasvaa. Martagonliljat ovat pitäneet hyvin puolensa – ne ovat jopa siementäneet ja lisääntyneet siitäkin huolimatta, että niiden syvällä olevia sipuleita usein kaivetaan maasta. Mutta komeat, valkoiset ukonkellot ovat melkein kokonaan hävinneet. Viimeinen jasmiinipensas vietiin 1920-luvun lopulla. Martagonliljoja, tuota vanhanaikaista koristekasvia, joka yöllä levittää salaperäistä tuoksuaan, kasvaa muuallakin Ruissalossa, muun muassa Härkälän raunioilla. Turussa sitä näkee paljon juuri Ruissalosta tuotuna pihoilla. Luostarinmäessä sitä kasvaa myös ainakin yhdellä pihalla. Muuten tämä koristekasvi on jäänyt vallan unohduksiin. Muinoin sitä viljeltiin paitsi koristekasvina, myös lääkekasvina: siitä valmistettiin ihotautilääkettä. Olen jostakin kuullut sen nimenä käytetyn myös luostarililjaa.

Toivottavaa olisi, että Turun kaupunki antaisi pitää lähteen puhtaana ihmisten sinne heittämästä törystä. Se ei liene ylivoimainen tehtävä. Lähteen välittömässä läheisyydessä on rauhoitettu alue, Lounais-Suomalainen lehtometsä lehmuksineen ja tammineen sekä rehevine alakasvullisuuksineen neitseellisenä, sellaisena kuin ruissalolainen metsä kasvaa ilman ihmisen vaikutusta ja leimauskirvestä... tai oikeammin, sellainen sen pitäisi olla. Nyt sinne suunnistautuvat retkeilijät ja kukkien poimijat paikan sijainnista johtuen suurin joukoin. Ruissalossa ei ole myöskään poliisia, ei mitään uhkaa ns. ”petopojille”, jotka keväisin ja alkukesästä koluavat kaikki kolotammet, joihin suinkin vain pääsee. Mitään aitaa ei tarvita, sillä vastatakseen tarkoitustaan sen olisi oltava korkea, nivottu piikkilanka-aioa, sellainen kuin Lontoon Hyde Parkin luonnonsuojelualueen aita, josta ei kuvaannollisesti sanoen kissakaan mene lävitse. Jos olisi jonkinlainen poliisiuhka olemassa, eivät lähihuvilojen asukkaat myöskään veisi sieltä pois kaatuneiden puiden runkoja niin hanakasti kuin nyt. Tämä alue ei nykyään poikkea muusta Ruissalosta paljoakaan. Saarelle olisi saatava vielä toinenkin luonnonsuojelusalue, ja sellaiseksi sopisi mainiosti nykyisen luonnonsuojelusalueen lounaispuolella oleva alava, rantaan asti ulottuva metsä; se on tyypillistä Ruissaloa.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Silian-seikkailu XVIII


Itse tarinoitu ja kuvitettu, lyhyt kertomus Pentti Viherluodon käsialaa. Itse sidottu vihkonen nähtävästi vuodelta 1927.


Punainen jälki (Silian-seikkailu XVIII)

Eräänä myrskyisenä syysiltana Silianluolan nostosillan luona – Kormon lähtee ratsain Tiirtiumtravilliin.
Kuoleman lähteen kohdalla hän näkee maassa punaisia täpliä, jotka hän pimeässäkin erottaa veripilkuiksi.

Kormon ei malta olla seuraamatta jälkiä.
Jäljet päättyvät Pääkallovuorelle, jossa hän näkee edestakaisin liikkuvia valoja. Heti arvaa hän siellä olevan daidonien Verijuhlat.

Kormon kohottaa jousensa ja ampuu.

Tästä on seurauksena oikea nuolisade daidonien puolelta.

...
Ja Kormon putoaa alas kummulta kaksi nuolta rinnassa.

...
Daidonit sitovat hänet ja laittavat haavan hänen vasempaan ranteeseensa...


...
Veren tippuessa hänen ranteestaan kantoivat daidonit hänet Pääkallovuorelle.

...
Veri olisi juossut aivan kuivilleen, elleivät silianit olisi viime hetkessä saapuneet.

Culusjan(?) sitoo Kormonin haavan.

Loppu.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Johdantoja Buansljuangin seikkailuihin


Pentti Viherluoto kertoo muistelmateoksessaan "Puhelinlankojen aikaan" kesistä Ruissalossa ja metsän siimekseen rakennetussa majassa, Metsolassa: "Metsolassa me toverukset olimme siliaaneja ja meillä oli oma kieli: mongaler. Sama sana merkitsi Metsolaa. Leikkeihimme kuului juttutuokioita ja kertomuksia. Yksi vuorollaan luki, toiset kuuntelivat. Kun kertomukset loppuivat, Aimo-veli keksi uusia. Me pidimme niistä niin paljon että hän kirjoitti vielä paljon lisää. Me piirsimme myös sarjakuvia, joista koottiin vihkoja. Oli Tarzan-sarjoja, Hölmöläis-sarjoja ja avaruussarjoja. Niitä lainattiin ja luettiin toveripiirissä ahkerasti." 

Näitä kuvitettuja vihkoja on säästynyt kymmenittäin. Useimmat ovat talvisodan pommitusten jäljiltä reunoista palaneita. Monissa vihkojen tarinoissa - samoin kuin muutamissa säästyneissä käsikirjoituksissa -  seikkailee henkilö nimeltä Buansljuang. Hahmon syntymisestä Pentti on muistellut näin: "Holger, kapteeni Eklundin sukulainen, leikki kaiket kesät kanssamme. Leikkikielellämme silianiksi hänen nimensä oli Buansljuang, lyhyemmin vain Buan, ja hän oli Susimetsän linnan hovinarri, josta veljeni kirjoitti lukemattomia kertomuksia."

Alla on luettavissa kolme Aimo Viherluodon kirjoittamaa versiota esipuheeksi Buansljuangin seikkailuihin.  

- - -

"Tämä seikkailujuttu on omistettu – sydämellisin terveisin Roopelta ja kaikilta muilta Susimetsäläisiltä – niille pojille, jotka pitävät oikein huimista seikkailuista.
Timo Haukkala 24.XII.1930"

***

"Paitsi vähäistä romantisointia olen kirjoittanut nämä tarinat täysin totuudenmukaisesti itse sankarilta, Buansljuangilta, Susimetsän Linnan Hovinarrilta kuulemieni kertomusten perusteella.
Syksyllä vuonna 1930 olin vieraana Susimetsän Linnassa. Aina illalla, sen jälkeen kun hyvät yöt oli toivotettu, minä kirjoitin huoneessani tätä seikkailujuttua muistiin. Se on tässä sellaisenaan kuin sen silloin tein. Palattuani Susimetsästä joulun aaton aattona annoin kohta kiihkeästi odottavien ystävieni lukea Buansljuangin uusista elämyksistä. Sen jälkeen käsikirjoitusta on selaillut monen moni jännityksestä väristen ... ja toisinaan naurun kyyneleet näköä haitaten.
Huom! Kaikki kunnia näistä jännityksen ja hyvänolon hetkistä Buansljuangille!
Käsikirjoitus pelastui sotatalvena 1939 tulipalosta kuin ihmeen kautta, mutta alkuosa oli kadonnut. Siitä on jäljellä vain kaksi kuvapiirrosta. Alkutapahtumat on tässä kuitenkin myös lyhyesti kerrottu, joten mitään ei puutu."

***

"14.III.42
Kaikki Buansljuangin seikkailut olisi syytä kirjoittaa muistiin, mutta siitä tulisi ylivoimainen työ. Ne jutut, jotka vuosien kuluessa olen kuullut hänen itsensä kertovan Susimetsän Linnan takkahuoneessa ovat monet sitäpaitsi jo minulta unohtuneet niin, etten muista tarinaa kokonaisuudessaan, vaan jonkun hauskan kommelluksen sieltä, toisen täältä.
Yritän nyt kuitenkin kertoa teille jotain niistä seikkailuista, jotka ovat jääneet aikanaan kertomatta.
(Minun ei tarvinne huomauttaa, että kaikki, mitä puhun, on totta.) Jos jokin seikka joskus vaikuttaa uskomattomalta, on muistettava se, että erikoiselle herrasmiehelle tapahtuu aina erikoisia asioita. Sehän on ilman muuta selvä! Ja Buansljuang ei ole mikään tavallinen ihminen. Nimikin jo sen ilmaisee...
Minulla on kunnia lukea Buansljuang parhaimpiin ystäviini.
(Kauan ei kestä, ennenkuin taas matkustan Susimetsään kuuntelemaan uusia tarinoita. Mutta siihen mennessä ... kerrotaan vanhoja.)"



lauantai 17. maaliskuuta 2012

Keskiöluonnoksia

Kaksi Pentti Viherluodon laatimaa luonnosta levyn keskiöksi. "Heli" lienee levy-yhtiön nimi.



perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mielipiteitä iskelmälaulusta

Aimo Viherluodon luonnos mielipidekirjoitukseksi. Ajankohta tuntematon.


Eräs onnistuneen iskelmän päätekijöistä on onnistunut laulusuoritus. Meikäläisten levylaulajien esitykset ovat yleensä kovia ja tunneköyhiä ja vailla vaihtelevaisuutta. Vapaa esittäminen puttuu kokonaan. Nuottijako on tavallisesti aivan exaktinen painetun nuotin kanssa. Mielikuvitus tulisi ottaa avuksi, että saataisiin esiin kappaleen oikea tunnesävy.

On ihmetystä herättävää, että levykustantajamme suosivat huutotyyliä, sillä se ei todellakaan sovi iskelmään. Esimerkiksi oopperalaulaja ei osaa laulaa iskelmää. Siihen vaaditaan paljon, paljon muuta kuin koulutettu ja luja ääni. On kauheaa kuulla kappaleita, joissa laulaja aivan koneellisesti kovalla äänellä huutaa sanat, olivatpa ne sitten kuinka herkät tahansa, sillä hyviä ja herkkiä iskelmätekstejäkin meiltä löytyy. Mieluummin olisi käytettävä kouluttamatontakin ääntä, jos laulaja vain saa esitykseensä lämpöä ja vivahdusrikkautta. Iskelmässä ei ole pääasiana laulajan äänenlaatu vaan esitystapa.

Martti Lohikoski lauloi aikoinaan pehmeällä pianissimoäänellä kaksi levyä, joissa olivat mm. Kappaleet Lennä lempeni laulu, Tumma Juanita ja Lentävän hollantilaisen laulu. Sillä tavalla iskelmiä tulisi laulaa. Verraton on myöskin Kauko Käyhkön esitystapa valssissa Kyläkeinulla kuutamossa ja Unelma-tangossa. Tunnetta ja mielikuvitusta on myöskin Pentti Viherluodon miellyttävissä laulusuorituksissa Pieni polku ja Kaukainen ystävä.

Miksi tällaisia hiljaisia tunneääniä ei käytetä enempää on todellakin ihmetyttävää, koska kaikki niistä pitävät, vaan annetaan jonkin koleaäänisen huutajan paukutella säkeet. Tulee mieleen se, miten puhelimen keksimisen alkuaikoina puhelimen käyttäjät huusivat täyttä kurkkua, että ääni varmasti kuuluisi. Meidän radiotaiteilijamme ehkä ajattelevat samalla tavalla mikrofoonin ääresä. Äänen on kuuluttava varmasti Peräkylään asti! On tietysti olemassa ihmisiä, jotka vaativat, että äänen on oltava suuri ja 'komea', mutta eivät kaikki.

Missä piilossa lymyävät pakosta meidän Bing Crosbymme ja Frankie Sinatramme? Kyllä he jossain ovat olemassa laajassa Suomen maassamme.

Levykustantajillamme on omituinen maku. Tämä kirjoitus ei ole mikään laulun oppitunti, mutta toivottavasti se aikaansaa hiukan miettimistä eräille asianomaisille.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 8

8. Viimeinen luku.

Mutta se kirkastuu vielä lyhyeen loppukuvaelmaan.
On hyvin kaunis kesäpäivä. Aurinko heloittaa kirkkaasti, ja sinisellä taivaalla purjehtii hohtavan valkeita poutapilviä.
Mansikkasaaren huvilan pihalla seisoo korkea, harmaa, lommoinen auton-kuvatus, joka on vailla kurasiipiä ja koneen suojusta, mutta joka näyttää siinä päivänpaisteessa kovasti ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta.
Jostain kuuluu puhetta ja monia hiekalla narskuvia askeleita.
”Sielle ole hen matkale valmis”, eräs tuttu ääni sanoo. ”Mine ole pistenyt kukkaset syylarin peehen – ja tahrinut numerolappu savella.”
Joukko ihmisiä tulee esiin oikealta.
Pitkä-Kalle, Jeppe Peloton, herrasväki Tamminen.
Pitkä-Kalle on verrattoman hieno jälleen, heiluttelee keppiään, tepastelee kiiltonahkakengissään ja huiskuttaa puhuessaan valkeita hansikkaitaan. Jeppe – kerrassaan soma kuin prinssi.
He ovat lähdössä pois, kotiin.
” - ja jos se hiinajalaivan omistaja tule vielä tenne rehimä, niin te sano, at salapolisi Pilvi ole jo lehtenyt ulkomaille”, Pitkä-Kalle määrää.
He saapuvat auton luo.
”Nyt me sitten ala sano vaikeat jehyväiset ja tiputta pari tippa vette silmiste. Se ole kamalan vaikea otta eroa nein hauskoita ihmiset – men autta ei voi. Jaha, mine ala teme päästä.”
Pitkä-Kalle tarttuu Anna-Liisan käteen rutistaen ja riuhtoen sitä vimmatusti.
”Hyvesti, hyvesti, neiti Tamminen, ja voi hyvin ja pite hauska ja mite vielä – kun sine mene naimisissa, niin muista katso ain, at ei miehellä ole nenen alla pieni parta.”
Hän hyvästelee naisia kauvan ja lavertelee heidän kanssaan kaikista mahdottomista asioista, yleensä tilanteeseen tuiki sopimattomista.
Jepen osalta kaikki käy nopeasti ja helposti. Mutta Harrin luona tulee tenä.
Pojat ovat ehtineet tulla maailman parhaimmiksi ystävyksiksi ja eroaminen on nyt perin haikea.
Jeppe on koko päivän ajatellut antaa kauniin taskuveitsensä muistoksi Harrille ja kaivaa sen nyt taskustaan esiin. Hän ojentaa sen toverilleen, aikoen sanoa jotaikin – mutta äkkiä täytyy niellä.
Harrin silmät kimaltavat.
”Harri – ehkä minä joskus palaan tänne Mansikkasaareen vielä - ” Jeppe pysähtyy keskelle lausetta, sillä hän kerrassaan masentuu nähdessään suuren kyynelen vierivän Harrin poskea alas.
Ja sitten pienempi poika puhkeaa nyyhkyttämään.
Jeppe koettaa ajatella jotain iloista ja hassunkurista, mutta siitä ei ole apua.
Sydän raskaana hän kääntyy ja astelee hiljaa auton luo.
Pitkä-Kalle kättelee naisia jo kolmannen kerran ja nauttii nähdessään neiti Ruususen pyyhkivän silmiään silkkinenäliinallaan.
”Hyvesti, hyvesti, hyvesti! Ei kannata parku ene. - Ja voi, voi, Harri, onko sinelläkin noin ikeve kun mine lehte pois?”
Jeppe istui autossa odottaen.
Pitkä-Kalle on aikeissa ruveta pokkuroimaan vielä neljännen kerran, mutta jättää sen sentään tekemättä.
”On aika piste mylly key”, hän arvelee ja peräytyy kaksi askelta kumartaen ja raapaisee maata jalallaan, että hiekka tupruaa.
Mutta hyvästijättö jatkuu – ja hyvän aikaa kestää ennenkuin ”mylly” pannaan käyntiin.
Pitkä-Kalle katselee käsiään, jotka kammen kiertämisestä ovat tulleet mustiksi, vetää valkoiset hansikkaansa niihin, kohottaa hattuaan ja nostaa oikean jalkansa korkealle, astuakseen autoon.
Siinä hän sitten istuukin pian, ratissa.
Auto pitää aikamoista räminää ja vapisee kuin hermotautinen, syytäen sinistä savua herrasväki Tammisen päälle.
”Jaha. Kohta mine kaasutta”, Pitkä-Kalle ilmoittaa. ”Kuulkaa nyt!”
Moottori raakuu kuin Ulvilan susi.
”Nyt se läh-tee!”
Ja se lähteekin. Nytkäys vaan, ja se oli lennossa.
Pitkä-Kalle ei ehtinyt huutaa ”hyvestikään” eikä kohottaa hattuaan, sillä hänen täytyi lujasti, molemmin käsin pitää kiinni ohjauspyörästä.
Jeppe kääntyi heiluttamaan kättään. Ja sinne tomupilveen hän näki häipyvän Harrin, Anna-Liisan, rouva Tammisen, neiti Ruususen ja koko Mansikkasaaren.
Seikkailu oli päättynyt.

torstai 26. tammikuuta 2012

Pitkä-Kalle ja Jeppe Peloton seikkailevat, luku 7

7. Suuri kaappaus.

”Jeppee!”
”No?”
”Mene ja pönköttä hilja kajuttan ovi, at ei nummenkivet peese ulos.”
”Kyllä.”
Jeppe nousi kannelle ja horjui kaiteesta kiinni pitäen perään.
Kajuutan oven lukossa oli ulkopuolella avain suulla, ja riemuiten Jeppe kiersi sen kiinni, kiiruhtaen senjälkeen takaisin puhkuvan koneensa luo.
”Selvä on”, hän huusi. ”Lukitsin heidät sinne, ja avain on nyt housuntaskussani.”
”Bravo!” komentotorvi kiljaisi. ”Kuule, kummost akkunalevet siine kajuttas ole? Ei mine ole huomanu katso.”
”Pienet, hyvin pienet.”
”Hurra! Kylle he siel sitten pysy!”
Hetken hiljaisuus.
”Kalle!”
”Jaa?”
”Kuule, eikö Mansikkasaaren laituria jo pian ala näkyä?”
”Ei näky viel.”
”Voi, tiedätkö, jos tämä kattila räjähtää - -”
”Rejehte? Ele saablans, peljette mine pahanpeiveseksi, Jeppe! Mike siel nyt sitten ole tapahtu?”
”Ei mitään – mutta manometrin viisari näyttää sataakymmentä. Ja kattilassa on niin kauhean vähän vettäkin.”
”Otta lise!”
”En minä, tiedätkö, osaa.”
”No ehke se riitä kotiin asti”, Pitkä-Kalle arveli.
Vulcan riensi eteenpäin hirmuvauhtia, kattila tutisi kuin liitoksistaan irralla, ja Jeppe väänsi ja koetteli hanoja, pääsemättä selville, mikä niistä olisi oikea, ja mistä saisi vettä pannuun.
Tilanne oli todella vakavampi, kuin mitä Jeppe ja Pitkä-Kalle yhteensä aavistivatkaan.
Minä hetkenä tahansa saattoi vanha pannu, jonka kyljessä Jeppe-poika hääri, lentää hajalle ja viedä mukanaan pois elämästä hänet, morsiuspukuisen kapteenin, Anna-Liisan sekä Nummenkiven ja sen toisen miehen.
Höyrynpaine oli jo vallan liian suuri, ja yhä se nousi -
Pitkä-Kalle ruorirattaan takana tuijotti silmä kovana merelle.
Hän aikoi nyt suorittaa erään elämänsä suurimman urotyön – pelastaa rikkaan tytön sekä vangita pahantekijän – ja aivan paloi kiihkosta. Täytyi oikein hyppiä ja nostella jalkoja ja hihkua.
”Mitä?” Jeppe kysyi.
”Mine vaan teelle hiukka purka sisu.”
”Näkyykö jo Mansikkasaarta?”
”Ei neky.”
”Voi, en minä uskalla enää olla täällä konehuoneessa – se on jo noussut sataanviiteentoista -”
”Oi hullu – tule tenne ylös minen kanssa ja jette masina pela yksin.”
Jeppe luikersi kannelle – ja kun Pitkä-Kalle näki hänen hätäiset liikkeensä ja pelokkaat kasvonsa, huomasi hän, että leikki nyt oli kaukana.
”Oi hullu, Jeppe! Ei sine osannutkin hoita masina”, hän syytti. ”Jos me nyt lentä ylös pilvi, niin – oi hullu – mine tahtoisi, at joku lihava teti olis kohdalla kun mine puto alas.”
”Mutta, Kalle!” Jeppe huudahti, tuijottaen rannoille. ”Missä me olemme? Mehän olemme ajaneet ohi Mansikkasaaren!”
”Mite? Eisunka, siunako?”
”Kyl-lä! Katso, tuolta niemen takaa laituria vielä hiukan näkyy.”
”Oi hullu!” Pitkä-Kalle kirkui ja väänsi ratasta huntujen kiertyessä käsivarsien ympärille.
Vulcan kääntyi ja kallistui pahasti.
”Älä!” Jeppe huusi. ”Ei kannata yrittää sinne asti. Ennenkuin ehtisimme puoliväliinkään olisimme vainajia. Aja tästä suoraan rantaan; siinä näkyy olevan jonkun talon laituri.”
Vesi vaahtosi heidän ympärillään, ja laaja tyven alue ilmestyi käännöspaikkaan.
Pitkä-Kalle ohjasi kohtisuoraan kohti rantaa. Vulcan tutisi, sen sisuksissa jyskytti ja natisi, ja punainen laituri läheni ja suureni.
Pitkä-Kalle kiskoi signaaliköydestä taukoamatta ja torvi ulvoi mielettömästi.
Tuulen nopeudella he kiitivät kohti rantaa.
”Jeppe! Mene stoppa kone, muuten mene koko pryki nuuskaksi.”
Jeppe katsoi tuskissaan Pitkään-Kalleen.
”Mutta jos kattila pamahtaa niskaani.”
”Jeppe! Anta olla! Mine aja suora keskelle metse!”
Laituri oli jo peloittavan lähellä, ja Vulcan kiiti sitä kohti pikajunan vauhdilla.
Signaalitorvi ulvoi.
Rannallaolevan talon pihalle ilmestyi ihmisiä katsomaan, mikä nyt oli hätänä. Ja se minkä he näkivät, täytti heidän mielensä hämmästyksellä, pelolla ja epäilyksen sekaisella kauhulla.
Laiva ajoi suoraan kohti rantaa – ja millaisella vauhdilla!
Kului muutama unohtumaton silmänräpäys, ja sitten – sitten törmäsi laiva ryskeellä matalaan rantakallioon, liukui seitsemän metriä ylös maalle ja kellahti kyljelleen!
Jokin pitkä, valkopukuinen olento putosi kannelta ja kieri kalliolta kaislikkoon, pieni poika seurasi keränä häntä, ja – PAM – jyrähti kuin ukkonen – laiva peittyi tuleen, valtaviin tuprahteleviin höyrypilviin ja savuun!
Kaislikkoon pudonneet kömpivät kuraisina ylös ja pitkällä oli pistooli kädessään.
He juoksivat palavan laivan luo, josta hetken kuluttua alkoi kuulua ääntä, huutoja ja laukauksia. Savun seasta tuli esiin kaksi miestä kädet ylhäällä, nuori tyttö, jota poikanen piti kädestä ja pitkä hameniekka, asettaan heristellen. Koko tämä joukko lähti nousemaan ylös taloa kohti.
Laiva paloi –
Ensimmäisenä kulkivat miehet, sitten kauhea aave pistooleineen ja viimeisinä tyttö ja poika.
Kun he astuivat portista sisään, juoksivat lapset pakoon portaille ja naisetkin siirtyivät loitommaksi.
”Teelte tule salapolisi Pilvi!” aave huusi. ”Onko teille telefooni?”
”On – on meillä”, isäntä vastasi.
”Jeppe, tesse sine saa pistoli. Pite tarkka vaari nummenkiveistä ja präiskäyttä kohta, jos he liikku yks hiukkakin vaan.”
Salapoliisi juoksi läpi kirkuvan lapsilauman sisään.
”Misse teel ole se telefooni? Tule heti neyttä minulle se, kakarat, tai joutu kasvatuslaitos.”
Eräs tyttö tuli pelokkaana lähemmäksi. ”Tuolla – tuolla se on.”
”Jaha.”
Parilla loikkauksella läpimärkä Pitkä-Kalle oli siellä ja kiersi vimmatusti kampea.
”Heei! Kaupunki!” hän huusi torveen. ”Nopiasti, nopiasti! Teelle ole murhaaja liikkeellä! Saablans, kun ne siel sentraali ole tyhmet! Mihin, vai? Polisikammari!”
Pitkä-Kalle ärjyi puhelimessa kuin juopunut hevoshuijari ja hälyytti poliisiasemalta auton ja kolme etsivää.
”Ja tule pian ja pite kiiru! Palokunta teyty tule myös. Yks laiva palaröyhyttä kallion peele. Juu! Ainakin kuus paloauto teyty tule. - Nekemi!”
Hän vaelsi jälleen pihalle ja otti pistoolin Jepeltä.
”Kuule, Nummenkivi, nyt sine ole joutunut kiikissä ja sinen kaikki pahatyöt oteta ulos. Jaa-jaa, pite kedet ylös vaan!”
Jeppe tuli Pitkän-Kallen luo ja kuiskasi:
”Minä epäilen, että sillä on valeviikset. Ota ne pois.”
”Juu, mine otta”, vastasi Pitkä-Kalle ohimennen, potki märkää hamettaan ja heitti morsiuskruunun maahan.
”Minulle ole epemukava olo. Mine tahto kuivat housut. Nummenkivi, riisu housut heti!”
Nummenkivi seisoi hievahtamatta kädet ylhäällä. Hänen silmänsä kapenivat raoiksi, ja pienien viiksien huiput värähtelivät vihasta.
”Se ole totteleminen, kun Pilvi sano!” Pitkä-Kalle huusi ja ampui ilmaan. ”Housut taika henki!”
Ja Nummenkivi totteli.
Vulcan paloi rantakalliolla yhä, mutta sade oli tauonnut.
Pitkä-Kalle antoi pistoolinsa taas Jepelle, joka tarttui siihen tottuneesti ja tähtäsi roistoja.
”Ja takki sinen pite riisu”, Pitkä-Kalle ilmoitti mennessään Nummenkiven luo ja ottaessaan housut haltuunsa. ”Noin – noin kiltti pojat teke – kiitos paljon!” Ja noit viikset sine ei myös enä tartte!”
Hän repäsi Nummenkiven huulikoristuksista niin, että tämä oli tuuskahtaa silmilleen. Mutta irti ne eivät lähteneet. Hän riuhtaisi uudestaan. Sama tulos.
”Ne ole luonnon karvat, Jeppe”, Pitkä-Kalle sanoi ja jätti miehen rauhaan. ”Nyt mine mene hiuka toi nurkan takana piste housut peelle.”
Hänen 'nurkan takana' ollessaan alkoi kuulua autojen surinaa, torven toitotusta ja kellojen hälyyttävää kilinää kaukaa. Äänet lähenivät nopeasti.
Pitkä-Kalle veti housut takaperin jalkaansa ja vyötti ne sillä tavalla paikoilleen, sillä kiire oli. Lisäksi ne olivat hänelle vallan liian pienet, lahkeet nousivat säärien puoliväliin, ja takki – se oli niin ahdas, että oli pakko kulkea niska kyyryssä.
Parhaaseen aikaan hän sai itsensä kuntoon, sillä hänen loikkiessaan keskipihalle porhalsi musta poliisiauto ulvahdellen metsätieltä, ja sitä seurasivat mahtavat, tulipunaiset paloautot, keinuen kehnolla tiellä, jyristen ja kilisyttäen kellojaan.
”Jaha, annas, Jeppe, pistooli.”
Pitkä-Kalle otti ylvään asennon, koukisti jalkansa ja pyöhisteli vartaloaan, silmäillen pää pystyssä ja kulmakarvat koholla ympärilleen.
Bensiininsavun hajua – melskettä – komennushuutoja.
”Missä palaa?” huudettin.
”Tuol rannassa pala!” Pitkä-Kalle vastasi ja viittasi kädellään kohti Vulcania, joka vielä savuutti hiukan.
Nyt tulivat poliisit pihalle.
”Hyve huomenta, hyve huomenta. Tesse ole kaksi roistot, kun pite vie linnassa”, Pitkä-Kalle selitti kumarrellen.
Mahtavasti hän viittasi historiallismallisella aseellaan vangitsemiaan miehiä.
Eräs etsivistä tuijotti paljaskinttuista Nummenkiveä pitkään ja astui sitten hänen luokseen.
”Vai niin”, hän sanoi. ”Me tapasimme jälleen, herra Kurvinen. Nyt emme eroakaan niin äkkiä, herra Kurvinen, kuin viime kerralla.”
Ja Kurvinen, eli Nummenkivi, pantiin käsirautoihin.
”Se toinen ole sama laji”, Pitkä-Kalle selitti. ”Piste raudat peelle vaan.”
Kun konstaapelit olivat saattaneet molemmat roistot autoon, tulivat etsivät hymyillen onnittelemaan Pitkää-Kallea.
”Tiedättekö, kenen olette vanginneet?” he kysyivät.
”Kurvinen”, Pitkä-Kalle vastasi itseitetoisesti.
”Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Kreivi Kurvisesta, huumausaineitten salakuljettajasta ja murhaajasta, jonka kiinniottamisesta luvattiin satatuhatta?
”Sata tuhata! Marka, vai?”
”Niin, satatuhatta markkaa. Ja se on nyt, kaiken todennäköisyyden mukaan, teidän.”
”Ele saablans! Nyt onni potkasi mineä!”
Pitkän-Kallen iloa ei laimentanut hiukkaakaan palopäällikön kiukku, kun hän tuli haukkumaan turhasta hälytyksestä – päinvastoin.
”Mite turha heelytys se ole? Tuola nouse sauhu viel, ja kun koko Turun palokunta ole teelle niin toimitta jelkisammutus nyt”, hän sanoi.
Kun poliisi ja paloautot olivat lähteneet, ja rauha taas palannut, sanoivat Pitkä-Kalle, Anna-Liisa ja Jeppe Peloton hyvästit kummia kokeneelle talonväelle ja lähtivät hämärtyvää metsätietä pitkin Mansikkasaarta kohti.
”Ja nyt ole kaikki selve!” Pitkä-Kalle huusi. ”Anna-Liisa ole pelastettu ja mine ole saanut kunnia ja satatuhat marka raha.”
”Miten voinkaan kiittää teitä”, Anna-Liisa huokasi.
Taivaanranta siellä, mihin aurinko oli laskenut, oli kirkastunut, ja rusko punasi nyt pilvet ja purppuroi vesihelmissä kimmeltävät puut ja maan saniaiset tarumaisen kauniisti.
Ja nyt kuva himmenee.